Suomessa on varauduttava monenlaisiin uhkiin. Huoltovarmuus on nähtävä osana kokonaisturvallisuutta. Kun vaatimukset varautumisen vahvistamisesta lisääntyvät, on myös riittävästä rahoituksesta huolehdittava. Lisäksi viranomaisyhteistyötä on parannettava. Huoltovarmuusorganisaatio ja yhteistyö elinkeinoelämän, työntekijöiden ja järjestöjen kanssa tarjoavat hyvän pohjan, mutta kehitystyötä tarvitaan erityisesti siviiliyhteiskunnan toimintakyvyn turvaamiseksi myös mahdollisen sotilaallisen konfliktin oloissa.
Varautumisen näkökulmasta Suomea haastavat erityisesti kansainväliset keskinäisriippuvuudet ja tilanteet, joissa huoltovarmuuden kannalta kriittisten elintarvikkeiden, tavaroiden ja palveluiden saatavuus vaikeutuu. Vakavan uhan muodostavat myös laajavaikutteiset luonnononnettomuudet ja ympäristökatastrofit sekä väestön terveyteen kohdistuvat uhat. Suomeen voi lisäksi kohdistua hybridiuhkia, välineellistettyä maahantuloa, vihamielistä tiedustelu- ja vaikuttamistoimintaa sekä kansainvälistä terrorismia ja järjestäytynyttä rikollisuutta.
Kunnilla on keskeinen rooli varautumisessa, huoltovarmuudessa ja poikkeustilanteiden joustavassa hoitamisessa, kuten viime vuosien kriisit ovat osoittaneet. Kuntien varautumiseen liittyvät tarpeet tulee huomioida nykyistä paremmin kuntien valtionosuuksissa ja niiden taloussuunnittelussa.
Sosiaali- ja terveydenhuolto on osa kansallista huoltovarmuutta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden toimintakyky ja toiminnan jatkuvuus kriisioloissa on turvattava. Se edellyttää monipuolista yhteistyötä ja vahvaa ennakointia osaamisen, materiaalisen varautumisen, lääkkeiden velvoitevarastoinnin sekä vakavien häiriötilanteiden ja poikkeusolojen varmuusvarastoinnin osalta.
Yhteiskunnan kokonaisvarautumisen kannalta keskeisen elintarvikehuollon jatkuvuus on turvattava huolehtimalla kansallisesta maataloustuotannosta, toimivista logistiikkaketjuista ja kotitalouksien omaehtoisesta varautumisesta. Energian saatavuus ja infrastruktuurin toimivuus poikkeusoloissa on turvattava myös vakavien häiriöiden tai pitkittyneen kriisin aikana. Energiaomavaraisuutta on lisättävä. Polttoaineen velvoitevarastoinnista on huolehdittava samalla, kun energiahuoltovarmuuden turvaamiseksi etsitään uusia vähähiilisiä ratkaisuja. Poikkeusolojen energia- ja kuljetusjärjestelmien on perustuttava normaaliolojen järjestelmään kaluston, infrastruktuurin ja henkilöstön osalta, sillä pelkästään poikkeusoloja varten varatut resurssit muuttuvat herkästi toimimattomiksi ja ovat ratkaisuina kansantaloudellisesti kalliita.
Monipuolisista liikenneyhteyksistä ja niiden toimivuudesta on huolehdittava. Tarvitsemme yhteispohjoismaalaisia liikenteen ja logistiikan ratkaisuja, joilla huoltovarmuutta ja liikennettä Pohjoismaiden välillä voidaan parantaa, kun nykyisin Suomen ulkomaankauppa kulkee 95-prosenttisesti merikuljetuksina. Sähköisen navigoinnin häiriöt ja hybridivaikuttaminen luovat tarpeen vahvistaa digitaalista huoltovarmuutta ja paikannusjärjestelmien kyberturvaa. Erilaisia ja uusia huoltovarmuusreittejä tarkasteltaessa on huomioitava laajemmin Suomen rajojen ulkopuolinen tilanne. Monella reitillä on jo nyt kapasiteettiongelmia tai geopoliittisia uhkia, joihin emme kansallisesti voi vaikuttaa.
Kaupankäynti on globaalia liiketoimintaa, ja yritysten toimitusketjut vaativat kansainvälistä verkostoa. Itämeren kohonneiden uhkien lisäksi useilla kansainvälisten merikuljetusreittien kapeikoilla on uhkatilanteita, jotka voivat aiheuttaa merkittäviä vaikutuksia taloudelle maailmanlaajuisessakin mittakaavassa. Huoltovarmuusreittien kehittämisessä on otettava huomioon se, että merikuljetusten varassa oleminen sisältää merkittäviä riskejä. Vaihtoehtoisia yhteyksiä muun muassa Ruotsiin ja Norjaan on kehitettävä riskien vähentämiseksi. Sotilaallisten konfliktien lisäksi on huomioitava suuronnettomuusriskit sekä ilmaston lämpenemisen myötä sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen.