Turvallinen ja vakaa työelämä sekä riittävä toimeentulo ovat keskeisiä hyvän arjen takaajia. Oikeudenmukainen työelämä ja työehtosopimuksiin perustuvat vähimmäistyöehdot ja -palkat kuuluvat kaikille työntekijöille.
Työmarkkinoiden murros voi pahimmillaan heikentää työntekijöiden asemaa, erityisesti silloin, kun sitä vauhdittavat huonot poliittiset päätökset. Suomessa on kasvava joukko työntekijöitä, joille työ ei tarjoa riittävää toimeentuloa ja turvaa sosiaalisten riskien varalta. Pienipalkkaisilla työntekijöillä edes kokoaikatyöstä saatava tulo ei mahdollista säästämistä tai kartuta riittävää sosiaaliturvaa, jolloin sairauden tai työttömyyden kohdatessa he putoavat nopeasti perusturvan ja mahdollisesti viimesijaisen toimeentulotuen varaan.
Samanaikaisesti silpputyötä tekevien, usein nuorten ja maahanmuuttajien, määrä lisääntyy. Määräaikaiset ja keikkaluonteiset palkka- ja yrittäjätyöt, vuokra- ja alustatyö eivät takaa pysyvää kiinnittymistä työelämään, eikä oikeutta ansiosidonnaiseen turvaan kerry välttämättä lainkaan. Pienetkin työansiot leikkaavat perusturvan nopeasti nollaan, minkä vuoksi ryhmä elää usein jatkuvassa köyhyysriskissä. Lisäksi kokonaan työelämästä sivuun jääneiden asemaan on kiinnitettävä huomiota. Heille viimesijainenkaan etuus ei tarjoa riittävää turvaa. Jatkuva epävarmuus ja toimeentulon haasteet aiheuttavat kasautuvia sosiaalisia ja elämänhallinnallisia ongelmia ja lisäävät lapsiperheköyhyyttä. Huono-osaisuuden periytyvyyteen ja kierteen katkaisemiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota.
Epätyypillistä työtä ei kuitenkaan tule nähdä pelkästään ongelmana. Työelämän muuttuessa yhä useammat työllistävät itsensä yrittäjinä, freelancereina tai muilla tavoilla, joissa ansiot kerätään useista lähteistä. Perinteisen työmallin ulkopuolella toimivien on pystyttävä luottamaan yhteiskuntaan ja järjestelmään.
Työntekijöiden turvaa on vahvistettava tukemalla palkansaajien järjestäytymistä, kehittämällä työelämälainsäädäntöä sekä torjumalla tehokkain toimenpitein työmarkkinarikollisuutta, kuten harmaata taloutta ja työperäistä hyväksikäyttöä.
Henkilöperusteista irtisanomissuojaa on heikennetty Orpo-Purran hallituskaudella. Samaan aikaan Suomessa on ollut jo pitkään helppo irtisanoa työntekijöitä kollektiiviperustaisesti. Irtisanomissuojan vahvistamiseksi henkilöperustaisen irtisanomisen helpottamisen rinnalla kollektiiviperustaista irtisanomissuojaa on vahvistettava niin, että jatkossa tuotannollistaloudelliselta irtisanomiselta edellytetään painavaa syytä. Samalla vähimmäiskorvauksia perusteettomista irtisanomisista on korotettava ja korvausten ylärajat on poistettava. Samalla on estettävä työnantajavelvoitteiden kiertämistä ja työntekijän aseman heikentämistä. Jokaisen työntekijän on voitava luottaa omaan tulevaisuuteensa, yhteiskunnan turvaverkkoihin ja siihen, että työelämän sääntöjä, lakeja ja työehtosopimuksia noudatetaan. Irtisanomistilanteisiin tarvitaan parempaa muutosturvaa.
Suomessa on eurooppalaisittain paljon määräaikaisia työsuhteita. Perusteettomiin määräaikaisuuksiin ja määräaikaisten sopimusten ketjuttamiseen on puututtava. On vahvistettava ihmisten mahdollisuuksia kokoaikaiseen työhön ja vakituisiin työsuhteisiin. Lisäksi työelämän turvaa on vahvistettava muunlaisissa työsuhteissa, kuten osa- tai määräaikaisessa työssä.
Lomautusjärjestelmä on ollut keskeinen joustoelementti suomalaisessa työelämässä. Tehdyt muutokset ovat siirtäneet yrittäjäriskiä työnantajilta työntekijöille ja heikentäneet samalla lomautetuksi joutuvien toimeentuloa huomattavalla tavalla. Tämän kohtuullistamiseksi lomautettujen työntekijöiden oikeutta irtisanoutua on helpotettava muuttamalla irtisanomisajan palkan maksuvelvoitetta. Työntekijällä tulee olla irtisanoutuessaan oikeus saada työnantajan irtisanomisaikaa vastaava korvaus nykyistä aikaisemmin.
Moni työikäinen on tilanteessa, jossa erilaiset asiat haastavat työssä jaksamista. Digitaalinen työ on hämärtänyt työn ja vapaa-ajan välistä rajaa ja lisännyt jatkuvaa tavoitettavuutta, mikä heikentää palautumista ja lisää psykososiaalista kuormitusta. Työturvallisuuden kehittämisessä tulee huomioida digitaalisen työn erityispiirteet, varmistaa työn ajallinen rajautuminen sekä turvata työntekijöille tosiasiallinen mahdollisuus työstä irrottautumiseen. Suomessa tulee toteuttaa erillinen selvitys siitä, onko työuupumus mahdollista määritellä Suomessa sairaudeksi ja minkälaisia vaikutuksia tällä olisi sosiaalivakuutusjärjestelmään.
Vuorotteluvapaa on osoittautunut toimivaksi keinoksi jakaa työtä ja lisätä työelämän joustavuutta työntekijän elämäntilanteen mukaan. Samalla nuorten, vastavalmistuneiden ja työttömien työllistymisen edellytykset voivat parantua.
Häirintään, kuten seksuaaliseen häirintään ja asiakasväkivaltaan, ja muihin turvallisuusuhkiin on puututtava tehokkaasti. Lisäksi on panostettava henkilöstön ja esihenkilöiden koulutukseen, urakehitykseen ja joustaviin työaikaratkaisuihin, jotka tukevat työn ja perhe-elämän yhteensovittamista.
Työelämään tarvitaan uudenlaisia innovaatioita työelämän muuttuessa. Kun työn teettämisen ja tekemisen tavat muuttuvat, on myös työelämän sääntelyn uudistuttava. Kokeilut työajan lyhentämisestä on mahdollistettava ja pitkän aikavälin tavoitteena tulee olla työajan lyhentäminen. Kokeiluissa on otettava huomioon aiempien työaikakokeilujen tulokset, vaikutukset työnteon vaikuttavuuteen ja tuottavuuteen sekä ne positiiviset vaikutukset, jotka tulevat, kun työtehtävästä palautuu jo työpäivän aikana. Lisäksi on varmistettava riittävät työelämän joustot ja tuki, kuten työn muotoilu, osa-aikatyö, työnohjaus, työhönvalmennus ja mentorointi. Työntekijöiden on voitava vaikuttaa oman työaikansa suunnitteluun ja työn kehittämiseen. Työntekijöiden oikeuksia valvonnan ja tietosuojan osalta on vahvistettava. On huolehdittava myös keinoista lisätä yhteisöllisyyttä. Vuorotyöaloilla työnantajia on kannustettava kehittämään yhteisöllistä työvuorosuunnittelua.
Tarvitsemme vahvempaa lainsäädäntöä ja nollatoleranssia raskaus- ja perhevapaasyrjinnälle, valvonnan ja sanktioiden vahvistamista sekä kieltoa jättää määräaikainen sopimus uusimatta raskauden tai perhevapaan vuoksi. Perhevapaiden ei tule heikentää etenemistä tai palkkatasoa. Palkka-avoimuutta ja anonyymejä rekrytointeja on lisättävä, palkkasyrjintää on vähennettävä, ja perusteettomia palkkaeroja on estettävä tehostamalla palkka-avoimuusdirektiivin toimeenpanoa. On syytä selvittää, olisiko mahdollisuutta siirtyä malliin, jossa vanhempainvapaan kustannuksia työnantajille voitaisiin tasata työnantajien kesken. Tavoitteena on perhemyönteinen työelämä, jossa lasten ja ikääntyvien hoivatarpeet voidaan sovittaa yhteen työn kanssa. Väestön ikääntyessä työikäisten hoivavastuu iäkkäistä läheisistään kasvaa. Niillä työntekijöillä, jotka huolehtivat iäkkäistä läheisistään, on oltava mahdollisuus vapaaseen läheisensä hoitamiseksi. Ratkaisuja haetaan yhdessä työmarkkinaosapuolten kanssa.
Naiset työskentelevät julkisella sektorilla miehiä enemmän ja usein matalapalkkaisissa tehtävissä, kuten hoito-, varhaiskasvatus-, puhtaanapito- ja tukipalvelutehtävissä. Julkisen sektorin on oltava edelläkävijä palkkatasa-arvon edistämisessä, samapalkkaisuudessa ja palkka-avoimuudessa. Julkisen sektorin on myös turvattava kuntien ja hyvinvointialueiden resurssit, kilpailukykyiset työehdot, työhyvinvointi, työssä jaksaminen ja henkilöstön riittävyys. Palkkatasa-arvon edistäminen on keskeinen osa oikeudenmukaista työelämää ja taloudellisesti kestävää hyvinvointivaltiota.
Työkykyyn ja työkyvyttömyyteen liittyvää etuus- ja palvelujärjestelmää on uudistettava. Palvelujärjestelmän avulla on puututtava työkyvyn ongelmiin nykyistä varhaisemmassa vaiheessa, ja etuuksien saannin ja työkykyä tukevien palveluiden on yhdistyttävä sosiaaliturvajärjestelmässä saumattomasti. Ammatillisen kuntoutuksen roolia on vahvistettava erityisesti mielenterveysongelmat huomioiden. Tavoitteena on ehkäistä työkyvyttömyyttä työkykyriskien arvioinnin ja ehkäisyn ja varhaisen puuttumisen keinoin sekä nopeuttaa ja tehostaa kuntoutukseen ohjaamista ja työhön palaamista. Kestävää työelämää on rakennettava vahvistamalla työhyvinvointia ja turvallisuutta sekä varmistamalla työn joustavuus ja turva kaikissa työmuodoissa.
Aktiivista työvoimapolitiikkaa on tehostettava merkittävästi muiden Pohjoismaiden esimerkkien mukaisesti. Se tarkoittaa toimivia ja yksilöllisiä työllisyys- ja sosiaalipalveluita, välityömarkkinoiden kehittämistä ja aktiivisia työvoimapoliittisia tukitoimia. Osatyökykyiset ja työkyvyttömät on huomioitava heidän omista lähtökohdistaan. Ihmisten liikkumista työn perässä on edistettävä, ja kohtuuhintainen asuminen on turvattava. Myös vammaisten henkilöiden oikeutta työhön ja osallisuuteen työelämässä on vahvistettava.
Työttömien työnhakijoiden oikeudet ja velvollisuudet tulee arvioida ja uudistaa kokonaisuutena. Työttömien kontrolloinnin ja sanktioiden sijaan lainsäädännön tulee lähteä siitä, että työttömiä kannustetaan aktiivisuuteen ja oman työmarkkina-aseman parantamiseen. Työnhakuvelvollisuus on piilottanut ennen helposti löydettävät työmahdollisuudet sekä vähentänyt julkisesti avoinna olevien työpaikkojen määrää. Työnhakuvelvollisuuden vaikutukset työmarkkinoiden dynamiikkaan, työttömien työnhakijoiden hyvinvointiin ja työllistymismahdollisuuksiin, palveluiden vaikuttavuuteen sekä hallinnollisen byrokratian määrään tulee arvioida, ja sääntelyä tulee kehittää tutkimustiedon sekä käytännön kokemusten pohjalta. Työmarkkinoiden avoimuutta ja läpinäkyvyyttä tulee vahvistaa.
Työllisyyspalveluita on kehitettävä ihminen edellä. On huolehdittava siitä, että pitkäaikaistyöttömien työllistymissuunnitelmat ovat konkreettisia työnhakijan näkökulmasta, tukevat työllistymisen edellytyksiä ja sisältävät osaamisen kehittämistä. Nuorisotakuuta on vahvistettava niin että se kattaa työllisyyspalvelut, opinto-ohjauksen sekä mielenterveyspalvelut. Työkyvyttömät työnhakijat on ohjattava heille tarkoituksenmukaisiin palveluihin. Työttömien toimintakyvyn ja työmarkkinakelpoisuuden ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi huomiota on kiinnitettävä erityisesti kuntien ja järjestöjen toimintamahdollisuuksiin ja tehtävä toimivat, kuntien vastuulla olevat välityömarkkinat sekä luotava niitä koskevat reilut pelisäännöt.
Työllisyyspalveluiden rahoitusmallin on huomioitava suhdannevaihtelut, kannustettava kuntia ohjaamaan työttömiä työllistymistä tukeviin tarkoituksenmukaisiin palveluihin, kuten työvoimakoulutukseen ja palkkatuettuun työhön, ja tuettava työllisyysalueiden ja hyvinvointialueiden yhteistyötä. Kunnille kohdennetut työttömyyden sakkomaksut kuormittavat kuntia ja vaikeuttavat kuntien omia työllisyystoimia. On syytä selvittää, voiko kuntien tai työllisyysalueiden työllisyystoimia tukea uudella rahoitusmallilla, joka mahdollistaisi työttömien työllistämistä nykytilannetta paremmin. Palkkatuetun työn vastaanottamisesta on tehtävä kannattavampaa. Lisäksi on huolehdittava, että työllisyyspalveluilla on riittävät resurssit ja työkalut työllisyyden edistämiseen. Palkkatuen, työhönvalmennuksen ja tuetun työn mallien on oltava pitkäjänteisesti rahoitettuja ja työnantajille ennakoitavia.