Asuntopolitiikan on oltava pitkäjänteistä ja ennustettavaa ja turvattava kaikille mahdollisuus hyvään asumiseen. Suomi on ollut pitkään asuntopolitiikan mallimaa. Viime vuosina asunnottomuus on kääntynyt jälleen kasvuun. Tavoitteenamme on poistaa asunnottomuus viimeistään 2030-luvun aikana. Tämä vaatii aktiivista yhteistyötä eri palveluntarjoajien välillä, ennaltaehkäiseviä toimia ja helposti saavutettavia tukipalveluja sekä asunnottomuuden uhan alla eläville että asunnottomuudesta kärsiville.
Asuntokeinottelua on rajoitettava. Riittävällä asuntotuotannolla voidaan hillitä asumisen hinnan nousua. Julkisella vuokra-asuntotuotannolla on tärkeä rooli kohtuuhintaisen asumisen tarjoamisessa. Kohtuuhintaisten asumisen mallien kehittämistä on tuettava. Väestöltään hiljenevillä seuduilla tarvitaan julkista asuntopolitiikkaa, sillä pahimmillaan asuntoja ei synny markkinaehtoisesti lainkaan. Uusien investointien myötä myös maaseudulle tarvitaan positiivista kehitystä tukevia toimenpiteitä. Asuntopolitiikan ytimeen kuuluu lisäksi erityisryhmien, kuten ikääntyvien, senioreiden, vammaisten, opiskelijoiden ja itsenäistyvien nuorten asumisen tukeminen. Asuntopolitiikka on myös elinvoimapolitiikkaa ja vaikuttaa työvoiman liikkuvuuteen.
Valtion roolia asuntopolitiikassa on supistettu merkittävästi, ja näiden päätösten myötä kuntien rooli on kasvanut. Asuntopolitiikassa tarvitaan tulevaisuudessakin vahvaa valtion roolia, ennustettavuutta ja pitkäjänteisyyttä, jotta kohtuuhintainen asuntotuotanto ja suhdanteiden vaihteluihin vastaaminen voidaan turvata. Julkisen tahon tukema asuntotuotanto vaatii vakaan ja itsenäisen rahoitustyökalun, jolla varmistetaan pitkäaikainen sitoutuminen julkiseen asuntotuotantoon ja olemassa olevan kohtuuhintaisen asuntokannan peruskorjaukseen.
Segregaation torjumiseen tarvitaan julkisesti ohjattua asuntopolitiikkaa, jotta eri alueille saadaan tasapainoisesti sekä yksityistä että julkista asuntotuotantoa. Kuntien on kehitettävä asuinalueita ja lähiöitä niin, että jokaisella on oikeus viihtyisään ja turvalliseen asuinympäristöön. Yhteiskunnan tukema vuokra-asuminen on jatkossakin haluttu ja edullinen asumisvaihtoehto, jota asumisoikeusasuminen täydentää. Kasvukeskusalueilla on oltava tarjolla riittävästi kohtuuhintaisia vuokra- ja asumisoikeusasuntoja. Valtio tukee nykyisten asumisoikeusasuntojen korjaamista ja uusien rakentamista. Asumisneuvonnan saatavuudesta on huolehdittava.
Omistusasumisen rahoitusta on helpotettava. On ongelmallista, että etenkin kasvukeskusten ulkopuolella asuntojen matalien vakuusarvojen vuoksi pankit eivät myönnä rahoitusta talojen ostoon eikä korjauksiin. Omistusasuntojen korjauksiin on oltava saatavilla valtion takaamia korjauslainoja. Omistusasumiseen on oltava tarjolla myös kohtuuhintainen, saavutettavissa oleva, valtion tukema vaihtoehto. Asuntokaupan verotusta voidaan tarkastella suhdanneluonteisesti ensiasunnon ostajien ja työvoiman liikkuvuuden tukemiseksi.
Kuntien on tärkeää huolehtia edellytyksistä riittävään ja monipuoliseen asuntotuotantoon. Tämä edellyttää riittävää kaavoitusta ja tonttituotantoa sekä nopeaa lupien käsittelyä. Kunnilla on kaavamonopoli, ja kaavoitusta on tehtävä kuntien ja niiden asukkaiden tarpeet edellä. Kuntien maapolitiikan on tuettava kohtuullisia tonttihintoja myös tonttien myynnissä. Kuntien on huomioitava rakennetun ympäristön esteettömyys, turvallisuus, viihtyisyys ja viheralueet. Kuntien yleiskaavojen merkitys kaavajärjestelmässä on keskeinen. On tärkeää, että kunnissa on monipuolisesti hallintamuodoltaan erilaista asumista.
Kasvukeskusten kuntien on sitouduttava osoittamaan tarvittava määrä tontteja säädeltyyn hintaan pysyvään vuokra-asuntokäyttöön tulevaa kohtuuhintaista asuntotuotantoa varten. Korkotukilainoitusta ja käynnistysavustuksia on myönnettävä vain aidosti yleishyödyllisille ja omakustannusperiaatteella toimiville vuokratalo- ja asumisoikeusyhteisöille.
Jotta tulevaisuudessa olisi saatavilla myös kohtuuhintaisia omistus- ja vuokra-asuntoja, valtion ja kuntien on eri keinoin otettava vahvempi ote niiden tuotannosta. Suomi tarvitsee tasapainoista ja kestävää aluekehitystä. Julkisella vallalla on vastuu koko Suomesta. Parhaimmillaan julkiset toimet mahdollistavat samanaikaisesti työvoiman liikkumisen, kaupungistumisen ja tasapainoisen aluekehityksen terveellä tavalla.
Rakentamiseen tarvitaan myös historian tajua ja kiertotalousajattelua. Vanhan rakennuskannan kunnossapidolla ja tarvittaessa käyttötarkoituksen muutoksilla ylläpidetään yhteiskunnan muistia sekä sosiaalista ja aineellista pääomaa. Mahdollisuuksien mukaan on pyrittävä huolehtimaan historian jatkumosta kertovien yksittäisten rakennusten ja laajempien kokonaisuuksien säilymisestä tuleville sukupolville.
Rakennetun ympäristön rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa ja siihen sopeutumisessa on merkittävä. Kuntien on kehitettävä omaa varautumistaan ilmastonmuutoksen aiheuttamiin ilmiöihin, kuten kaupunkitulviin ja pidempiaikaisiin lämpöaaltoihin. Rakennusten asumisviileyttä on parannettava.
Maankäytön, asumisen ja liikenteen MAL-sopimukset ovat ohjanneet kaupunkeja kasvamaan kestävästi, ja niillä on saatu aikaan kestävää joukkoliikennettä ja kohtuuhintaisia asuntoja. Sopimuksia on kehitettävä niin, että niissä olisi asetettu selkeät alueelliset kestävää kasvua ja tuottavuutta koskevat tavoitteet sekä sovitut valtion tukitoimet niiden saavuttamiseksi. MAL-sopimuksen ulkopuolisten kaupunkiseutujen kasvumahdollisuuksien tukemista on selvitettävä.
Toimiva, kestävä ja turvallinen infrastruktuuri on perusedellytys arkiselle liikkumiselle, elinkeinoelämälle, digitalisaatiolle, puhtaalle siirtymälle, kilpailukyvylle ja alueiden elinvoimalle. Nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa on tärkeää, että Suomesta on kaikissa olosuhteissa toimivat logistiset yhteydet muualle Eurooppaan ja Pohjolaan.
Liikennepolitiikan tärkeimpänä tehtävänä on turvata sekä ihmisille että elinkeinoelämälle saavutettavuutta ja mahdollisuudet sujuvaan, nopeaan, kestävään, esteettömään ja turvalliseen liikkumiseen, oli sitten kyse arjen työ- ja koulumatkoista tai elinkeinoelämän raaka-aineiden ja lopputuotteiden kuljetuksista. Liikennettä on kehitettävä tasapuolisesti koko maassa valtakunnallisen liikennejärjestelmäsuunnitelman suuntaviivojen mukaisesti ja EU:n kansalliset velvoitteet huomioiden. Kehittämishankkeita on tarkasteltava yhteiskuntatalouden ja yhteiskunnallisten aluekehitysvaikutusten kannalta. Liikenneturvallisuutta on lisättävä panostamalla liikennekasvatukseen sekä pyöräily- ja kävelyreittien laatuun.
Raideliikenteen lisääminen sekä välityskyvyn ja palvelutason parantaminen edellyttävät rataverkon investointeja. Kunnille ja alueille on annettava mahdollisuus järjestää saavutettavaa ja esteetöntä lähijunaliikennettä. Junaliikenteen internet-yhteyksiä on kehitettävä määrätietoisesti työn tuottavuuden parantamiseksi. Perusväylänpidon tasoa ja poikittaisyhteyksiä on talouden liikkumavaran mukaan parannettava, jotta saamme väyläverkkomme korjausvelkaa vähennettyä.
Liikenteen päästöjen vähentäminen on Suomen keskeisimpiä haasteita. Suomi on kooltaan suuri maa, ja eri alueiden liikkumisen tarpeet ja mahdollisuudet ovat hyvin erilaiset. Liikenteen päästöjen vähentämiseksi on luotava kannusteet kaupungeille sujuvan joukkoliikenneverkoston rakentamiseen. Kaupunkien kestävä kasvu edellyttää toimivaa ja kohtuuhintaista joukkoliikennettä. Valtion on tuettava uusia joukkoliikenneinvestointeja ja niiden varrelle sijoittuvien asuntojen rakentamista. Suomen on oltava mukana vauhdittamassa vähäpäästöisen henkilöautoliikenteen yleistymistä ja siihen liittyvän jakelu- ja latausverkoston rakentamista. Kasvukeskusten ulkopuolella on mahdollistettava vähähiilinen yksityisautoilu kohtuullisin kustannuksin.