Suomalaisten perinteisesti korkea luottamus julkisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin on viime vuosina heikentynyt. Luottamus on palautettava ennalleen pitämällä sosiaali- ja terveydenhuoltoa politiikan painopisteenä.
Sosiaali- ja terveydenhuollon valvontaa on vahvistettava, toiminnasta tehtävä läpinäkyvämpää, epäkohtien raportoinnin kynnystä madallettava ja ongelmien juurisyihin puututtava. Jokaisella on oikeus saada hoitoa, hoivaa ja tukea turvallisessa ympäristössä.
Julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden on oltava riittäviä, oikein mitoitettuja, oikea-aikaisia ja laadukkaita. Sosiaali- ja terveyspalveluiden on oltava yhdenvertaisesti kaikkien saatavilla asuinpaikasta tai hyvinvointialueen taloustilanteesta riippumatta ja hoitoa on saatava, kun sitä tarvitsee. Julkisten palveluiden on turvattava ihmisen perusoikeudet, itsenäisen elämän edellytykset ja perheiden tuki.
Sosiaali- ja terveyspalvelut on lisäksi huomioitava osana yhteiskunnan valmiutta ja huoltovarmuutta. Palveluiden on oltava saavutettavia myös harvaan asutuilla alueilla.
Julkisessa perusterveydenhuollossa on parannettava hoidon saatavuutta ja hoidon jatkuvuutta. Siksi on puututtava rakenteisiin, joiden kautta resurssit kohdentuvat tarpeeseen nähden epätasa-arvoisesti. Sosiaali- ja terveyspalveluiden painopistettä on siirrettävä raskaasta erikoissairaanhoidosta ennaltaehkäisevään tukeen sekä helposti saavutettaviin ja kattaviin perustason palveluihin. Erikoissairaanhoidon palveluiden saatavuudesta huolehditaan. Ennaltaehkäiseviin matalan kynnyksen palveluihin ja oikea-aikaisuuteen on panostettava myös sosiaalihuollossa, jotta vältetään raskaampien ja kalliimpien palveluiden tarvetta. Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden on perustuttava vaikuttavuuteen. Asiakkaan palveluiden jatkuvuus tulee varmistaa toimintakyvyn ja kuntoutumisen turvaamiseksi. Sosiaali- ja terveydenhuollossa on tuettava työssäjaksamista sekä edistettävä alojen veto- ja pitovoimaa. Sosiaalihuollon merkitys tulee tunnistaa osana hyvinvointialueiden tuottamia sote-palveluita
Perusterveydenhuollon kiireettömään hoitoon on päästävä kahdessa viikossa, ja pidemmän aikavälin tavoitteena on oltava tätä nopeampi hoitoon pääsy. Hoito on järjestettävä omalääkäri- ja omahoitajamallilla. Sen avulla nopeutetaan hoitoon pääsyä ja parannetaan hoidon jatkuvuutta sekä mahdollistetaan joustava ja asiakaslähtöinen asiointi. Fyysisen hoitokontaktin ohella on kehitettävä helppokäyttöisiä etäpalveluita, joilla voidaan täydentää palveluverkkoa ja helpottaa saavutettavuutta. Hoidon lisäksi on kehitettävä palveluohjausta. Integroimalla tarkoituksenmukaiset erikoissairaanhoidon palvelut perustason hoitoon vähennetään tarvetta lähettää potilaita erikoissairaanhoitoon ja sujuvoitetaan hoitoa. Myös erikoissairaanhoidon ja suunterveydenhuollon hoitoon pääsyä on parannettava, ja pidemmällä aikavälillä on tavoiteltava tiukempaa hoitotakuuta.
Hoidon sujuvuuden varmistamiseksi on huolehdittava siitä, että potilas voi asioida suomeksi tai ruotsiksi koko hoitoprosessin ajan. Suomen-, ruotsin-, saamen- ja viittomakielisten oikeuksien toteutuminen on osa laadukasta ja yhdenvertaista terveydenhuoltoa.
Alueellisia ja ihmisten välisiä hyvinvointi- ja terveyseroja on vähennettävä. Tässä tarvitaan sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä sekä kuntien, hyvinvointialueiden, seurakuntien ja kolmannen sektorin tekemää työtä hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. Pienituloisilla ja työelämän ulkopuolella olevilla on yli viisi kertaa enemmän menetettyjä elinvuosia kuin hyvätuloisilla. Terveyden tasa-arvon saavuttamiseksi sukupuolten väliset erot on otettava nykyistä paremmin huomioon.
Miesten myöhempi hoitoon hakeutuminen ja lyhyempi elinajanodote edellyttävät kohdennettuja toimia, joilla tuetaan muun muassa terveellisiä elintapoja, mielenterveyttä ja sairauksien varhaista toteamista.
Terveydenhuollossa esiintyvä sukupuolivinouma heikentää tyttöjen ja naisten hoitoa ja johtaa viivästyneisiin diagnooseihin, tehottomiin hoitoihin sekä ongelmiin hoidon saatavuudessa. Perusterveydenhuollossa on vahvistettava gynekologista osaamista, synnyttäneiden palveluita, vaihdevuosioireiden hoitoa sekä keskenmenon tai kohtukuoleman kohdanneiden ja myös muuten lapsensa menettäneiden tukea. Alle 25-vuotiaille nuorille on turvattava maksuton ehkäisy osana laadukkaita seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluita. Tahattoman lapsettomuuden estämiseksi nuorten aikuisten tietoisuutta lisääntymisterveydestä pitää vahvistaa. Lapsettomuushoitojen saatavuutta ja saavutettavuutta on lisättävä. Hedelmöityshoitojen on oltava yhdenvertaisesti saatavilla kaikille perhemuodoille, ja julkisen sektorin hedelmöityshoitoihin on lisättävä resursseja. Lisäksi SDP tavoittelee sukusolujen pakastamisen tuomista julkiseksi palveluksi perhepoliittisena toimena. Ei-kaupallinen sijaissynnytys on sallittava kaikille perhemuodoille.
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut on järjestettävä vaikuttavasti, kustannustehokkaasti ja laadukkaasti. Rahoituksen on perustuttava verorahoitukseen tai lakisääteiseen sosiaalivakuutukseen, ja asiakasmaksujen on oltava kohtuulliset. Kansalliseen rokotusohjelmaan kuuluvien rokotusten, avoterveydenhuollon hoitajavastaanottojen ja neuvolapalveluiden on oltava maksuttomia.
Asiakasmaksujen tasoa ja rakennetta on arvioitava, sillä liian korkeat maksut voivat vähentää perustason palveluiden käyttöä, toimia palveluihin hakeutumisen esteenä ja lisätä kalliimpien palveluiden tarvetta ja kuolleisuutta. Asiakasmaksut eivät saa muodostua esteeksi palveluiden käytölle, ja siksi maksukatot on yhtenäistettävä ja yhdistettävä yhdeksi kokonaisuudeksi. Terveydenhuollon maksukaton eli asiakasmaksujen vuosiomavastuun seurantavelvollisuus on siirrettävä hyvinvointialueille. Asumispalveluissa on varmistettava kohtuullinen käyttövara asumismuodosta riippumatta. Lisäksi on vahvistettava pienituloisia ja vähävaraisia asiakkaita suojaavia mekanismeja velkaantumisen ehkäisemiseksi sekä kevennettävä maksujen perimättä jättämisen tai alentamisen käytäntöjä. Asiakasmaksujen perimättä jättämisen ja alentamisen on koskettava kaikkia maksuja, myös tasamaksuja. Menettely on tehtävä asiakkaan kannalta yksinkertaiseksi ja selkeäksi.
Työterveyshuollon painopisteen on oltava työperäisten ja työhön liittyvien sairauksien ehkäisyssä, työkyvyn tukemisessa ja terveellisten työolosuhteiden edistämisessä. Työterveyshuollon kustannusten ja sisällön läpinäkyvyyttä on lisättävä, ja tavoitteena on oltava palveluiden vaikuttavuus. Työterveyshuollon sairaanhoidon kytkemistä osaksi julkista perusterveydenhuoltoa esimerkiksi omalääkäri-hoitajamallin avulla on selvitettävä. Lisäksi hyvinvointialueiden, työterveyshuollon ja opiskeluterveydenhuollon palveluita on kehitettävä sujuvaksi, toisiaan täydentäväksi kokonaisuudeksi. Yksityisen ja kolmannen sektorin tuottamien sosiaali- ja terveyspalveluiden tehtävä on täydentää julkista palvelutuotantoa. Yksityisten terveyspalveluiden KELA-korvausjärjestelmää on arvioitava huolellisesti osana kokonaisvaltaista sosiaali- ja terveydenhuollon rahoituksen kehittämistä.
Terveydenhuollon Kela-korvattavat kuljetukset on siirrettävä hyvinvointialueiden rahoitus- ja järjestämisvastuulle.
Kolmas sektori tekee tärkeää täydentävää työtä sosiaali- ja terveydenhuollon tukena. Järjestöt ja seurakunnat toimivat usein kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien parissa, joita julkinen sektori ei tavoita. Kolmas sektori toimii usein julkista sektoria joustavammin. Järjestöissä yhdistyy ammattilaisten, vertaistukijoiden ja vapaaehtoisten osaaminen sekä tutkittu tieto. Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen toimintaedellytyksiä on parannettava. Valtionavustusta saavat järjestöt raportoivat kattavasti toiminnastaan, sen tuloksista ja vaikutuksista. Toimintaa tuettaessa on samalla edelleen arvioitava toimintaa ja kehitettävä sen vaikuttavuutta.
Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen tavoitteina on palveluiden yhdenvertaisen saatavuuden turvaaminen, sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio ja kustannusten hillintä. Uudistusta on jatkettava määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti. Hyvinvointialueille on annettava palveluiden kehittämisen ja uudistamisen rauha, jotta hyväksi todetut käytänteet, innovaatiot ja uudet toimintatavat saadaan nykyistä tehokkaammin käyttöön. Hyvinvointialueiden itsenäisyyttä ja toimivaltaa on vahvistettava. Samalla on varmistettava, että ihmisten oikeus riittäviin, yhdenvertaisiin sote-palveluihin toteutuu. Palvelu- ja hoitoprosesseja on uudistettava ja tehostettava, jotta saadaan aikaan vaikuttavia palveluita ja hoitoa.
Rakenneuudistuksen jälkeen on kiinnitettävä huomiota järjestelmän tavoitteisiin, toimintaperiaatteisiin ja palveluvalikoimaan. Rahoitusjärjestelmää on arvioitava tutkittuun tietoon pohjautuen, nopeita muutoksia välttäen ja huolehtien siitä, että sosiaalipalveluiden tarve tunnistetaan kriteeristössä riittävän hyvin. Sairaaloiden valmiuksia ja työnjakoja on kehitettävä. Ympärivuorokautinen päivystysvalmius on turvattava koko maassa, ja perusterveydenhuollon aukioloaikoja on lisättävä.
Digitalisaation lisääntyvä hyödyntäminen, eri palveluiden toimiva integraatio, väestön etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden huomioiminen sekä yksilöllisten tarpeiden huomioiminen ovat välttämättömiä keinoja muutosten tasapainoisessa ohjaamisessa. Digitaalista yhdenvertaisuutta ja osallisuutta on tuettava kaikissa väestöryhmissä.
Hyvinvointialueilla käynnissä olevaa digitaalisen asioinnin palveluiden laajentamista on edistettävä, ja samalla on huolehdittava erityisesti heikommassa asemassa olevien palveluiden tasa-arvoisesta saavutettavuudesta. Myös asiakaslähtöisiä puhelinasiointiin ja paikan päällä asiointiin perustuvia yhteydenottotapoja on tärkeää kehittää. Digitaalisen asioinnin osalta on asetettava kansallisia tavoitteita palveluvalikoimalle ja yhteydenoton viiveelle.
Hyvinvointialueita on ohjattava ottamaan käyttöön vaikuttavaksi osoittautuneita toimia, ja tarvittaessa myös sääntelyä on muutettava toiminnan sujuvoittamiseksi. Samoin tekoälyä on hyödynnettävä diagnostiikassa ja potilaskirjauksissa työn sujuvoittamiseksi.
Terveyden ja hyvinvoinnin parhaaksi sekä talouden kestävyyden varmistamiseksi monikanavarahoitus on arvioitava uudelleen, pidemmällä aikavälillä tavoitteena tulee olla monikanavarahoitusjärjestelmän purkaminen soveltuvin osin. Sote-järjestelmää on järkevöitettävä, ja on laadittava suunnitelma kohti tehokkaampia ja vaikuttavampia sosiaali- ja terveyspalveluita. Lisäksi on vahvistettava kansallista hoitosuositustyötä ja menetelmien arviointia sekä turvattava niille riittävä rahoitus.
Laadukkaat palvelut perustuvat riittävien resurssien lisäksi koulutettuun ja osaavaan henkilöstöön, jolla on mahdollisuus työskennellä motivoituneena hyvin johdetuissa organisaatioissa. Henkilöstö on avainasemassa palvelujärjestelmän toimivuudessa ja kehityksessä. Samalla tulee varmistaa sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen monialainen johtaminen ja tarkastella hoitotyön johtajan aseman selkeämpää kirjaamista lakiin.
Ammattien houkuttelevuus, laadukas koulutus ja monipuoliset uramahdollisuudet on turvattava. Alan työolosuhteet ja -hyvinvointi on otettava nykyistä vahvemmin huomioon.
Sosiaali- ja terveydenhoidon koulutusmäärät on suunniteltava pitkäjänteisesti, ja riittävää kielitaitoa on pidettävä keskeisenä tavoitteena. Teknologiaa on kehitettävä ja käytettävä vaikuttavasti ja tarpeenmukaisesti hoidon, hoivan ja avunsaannin sujuvoittamiseksi ja asiakkaiden parhaaksi.
Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten työtaakan keventämiseksi on pyrittävä vähentämään esimerkiksi sellaista hallinnollista työtä, josta on vain vähän tai ei lainkaan hyötyä asiakkaille ja potilaille. Hoito- ja palveluprosesseja on kehitettävä tukemaan osaltaan työhyvinvointia ja kustannusvaikuttavuutta. Tietojärjestelmien on vähennettävä työntekijöiden työkuormaa ja vapautettava aikaa ihmisten kohtaamiseen ja parempaan palveluun. Väkivalta ei kuulu työhön, ensihoitajia koskevan rikoslainsäädännön uudistus tulee ulottaa koko sosiaali- ja terveysalan sekä kasvatusalan henkilöstöön. Ilman hyvinvoivaa ja motivoitunutta henkilöstöä ei ole toimivia palveluita.