Muutoshaaste 5: Talousjärjestelmä ja yhteiskunnallinen eriarvoistuminen

Maailmantalouden kehitys on ollut kaksijakoista. Globaali köyhyys on vähentynyt miljoonien ihmisten noustessa kurjuudesta niukkaan toimeentuloon ja kasvavassa määrin myös keskiluokkaan. Kaikki eivät silti ole päässeet osallisiksi kasvusta, ja alueelliset erot ovat suuria. Myös kehittyneissä talouksissa muutokset ovat olleet ristiriitaisia. Samalla kun tasa-arvossa on edistytty, on taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus ja syrjäytymisen vaara kasvanut.

Tarjolla on ennennäkemättömiä ja nopeita rikastumismahdollisuuksia perittyä varallisuutta tai markkinoiden korkealle hinnoittamia tietotaitoja omaaville. Sen sijaan heidän sosiaalisen ja työstä syrjäytymisen riski on kasvanut, joiden valmiudet ovat heikommat. Tämä on johtanut maailman varallisuuden keskittymiseen niin, että rikkain yksi prosentti maailman väestöstä omistaa puolet maapallon kaikesta varallisuudesta. Vielä räikeämpi on Oxfamin laskelma, jonka mukaan yksin kahdeksan rikkainta ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon varallisuutta kuin varattomin puolikas koko maapallon väestöstä eli 3,7 miljardia ihmistä.

Globaalin verotusjärjestelmän puutteiden, valtioiden välisen verokilpailun sekä yksilöiden ja yritysten aggressiivisen verojen välttelyn seurauksena menetetään globaalisti valtava määrä verotuloja. Mahdollisuus vältellä veroja tuottaa varallisuuden kasaantumista, mutta aiheuttaa myös aukon hyvinvoinnin rahoittamiseen.

Talouden rakennemuutos on lisännyt keskiluokan ja pienituloisten ihmisten toimeentulon epävarmuutta. Sääntelyn purkaminen varsinkin finanssisektorilta ja julkisen sektorin heikentäminen ovat johtaneet epävakaampaan talouteen ja suurempiin tuloeroihin. Markkinaliberalistisen talouspolitiikan tulokset ovat olleet enemmistön kannalta epäsuotuisia. Kasvaneet tuloerot ja vapaammat pääomanliikkeet eivät ole tuottaneet luvattua kasvua tai työpaikkoja. Varallisuuden ja mahdollisuuksien epätasainen jakautuminen on haitaksi yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Pääomatulojen kansantalouksia ja palkkatuloja nopeampi kasvu on pahentanut taloudellista eriarvoisuutta globaalisti ja heikentää pitkällä aikavälillä myös kansanvaltaa. Rahoitusmarkkinoiden suhteellisen osuuden kasvulla on ollut epävakauttava vaikutus. Finanssikriisien toistumisen vaara on ilmeinen, ja siihen tulee vastata tiukemmalla sääntelyllä. 

Suomessa tuloerot ovat kansainvälisesti vertaillen pieniä, mutta tuloerojen kasvu on puolestaan ollut nopeampaa kuin monessa muussa maassa. Työmarkkinajärjestelmä on onnistunut ylläpitämään palkansaajaväestön reaaliansioiden kasvua ja jakamaan näin kasvun hedelmiä. Sitä vastoin pienituloisimman kymmenyksen suhteellinen asema on heikentynyt Suomen taloustilanteen heikon kehityksen ja siitä seuranneiden etuusjäädytysten ja leikkausten seurauksena. Samanaikaisesti heikolla taloustilanteella ei ole ollut samanlaista vaikutusta suurituloisimman kymmenyksen tulojen kehittymiseen.

Kohtuullisten tuloerojen yhteiskunnat ovat kaikkein vakaimpia yhteiskuntia. Ihmisten välisiä tuloeroja on syytä kaventaa oikeudenmukaisella tulonjaolla ja riittävällä toimeentulolla. Yhteiskunnan vakauden lisäämiseksi perinteisestä tulonjakopolitiikasta on syytä siirtyä kohti kokonaisvaltaisempaa ensijakopolitiikkaa. Ensijakopolitiikan tavoite on varmistaa, että tasa-arvo kasvaa ja työn arvonlisäys sekä tuotto jakautuvat tasaisesti. Tavoitteena on yhteiskunnan rakenteiden muokkaaminen niin, että tasa-arvoa voidaan luoda ennakoiden, eikä vain markkinoiden toiminnan aiheuttamia vahinkoja korjaamalla ja tasaamalla eroja jälkikäteen tulonsiirroilla. Tämä vaatii nykyisten markkinoiden muokkaamista, sääntelyn vahvistamista ja tuoton ja vaurauden jakautumista uudella tavalla. Ensijaon politiikka tarkoittaa siirtymistä pelkistä tulonsiirroista kokonaisvaltaiseen tasa-arvon luomiseen.

Yksilötasolla tarkasteltuna talouden murros on pahentanut syrjäytymisen vaaraa. Vanhempien köyhyys ja rajatut mahdollisuudet periytyvät usein seuraaville sukupolville. Suomessa on kymmeniä tuhansia köyhyydessä eläviä lapsiperheitä. Kasvava eriarvoisuus on koskettanut lisääntyvästi myös säännöllisissä palkkatöissä olevia pienituloisia ihmisiä. Työn tulosten jakosuhde omistajien, johtajien ja työntekijöiden välillä on merkittävä eriarvoisuuden lähde. Nykyinen kehitys, jossa yhä suurempi osa yhteisen työn tuloksista maksetaan omistajille, pahentaa eriarvoisuutta. 

Eriarvoisuus näkyy kärjistetysti eri sosiaaliryhmien ja myös sukupuolten välisissä terveyseroissa. Köyhä elää sairaampana ja kuolee nuorempana kuin varakas ja koulutettu. Toimivalla sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmällä on siksi merkittävä rooli eriarvoistumisen ehkäisemisessä.

Sosiaali- ja terveydenhuoltoa on yritetty uudistaa Suomessa koko 2000-luku. Tavoitteena on ollut vähentää kansalaisten terveyseroja, hillitä sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten kasvua, lisätä palveluiden integraatiota sekä parantaa palveluiden saatavuutta. Tavoitteiden samanaikainen toteuttaminen näyttää kuitenkin erittäin vaikealta. Sosiaali- ja terveydenhuollon erityisinä haasteina ovat olleet perustason palveluiden saatavuus, esimerkiksi lääkäriin pääsy. Terveyspalveluiden asiakasmaksut ovat muodostuneet pienituloisimmille kansalaisille esteeksi palveluihin pääsylle. Sadoilla tuhansilla suomalaisilla on perinnässä terveydenhuollon asiakasmaksuja.

Hyvinvointivaltion sosiaalipalvelut ovat yksilöiden ja perheiden tukena vastoinkäymisten kohdatessa. Samalla pohjoismaisen mallin lähtökohtana on ollut tasata ihmisen elinkaaren aikaisia palvelutarpeiden vaihteluita. Lapsuudessa perheiden tukena on kattava neuvolajärjestelmä ja varhaiskasvatus. Ikääntyville ihmisille tarjotaan erilaisia palveluita, jotta asuminen omassa kodissa olisi mahdollista.

Valitettavasti työelämän ja yhteiskunnan muutokset ovat johtaneet siihen, että työllisyysaste on 2000-luvulla ollut jatkuvasti alhaisempi kuin hyvinvointivaltion erilaisten palveluiden rahoittaminen edellyttäisi. Suomen väestö ikääntyy nopeasti ja työikäisen väestön ja muun väestön muodostama huoltosuhde heikkenee 2020-luvun edetessä. Muita Pohjoismaita alhaisemman työllisyysasteen kääntöpuolella on valitettava havainto siitä, että osa väestöstä on pysyvästi syrjäytynyt työelämästä ja yhteiskunnallisesta toiminnasta ylipäänsä. Lisäksi huono-osaisuus, esimerkiksi työttömyys, näyttäisi vahvasti periytyvän Suomessa. Vanhat lääkkeet eivät näyttäisi tepsivän eriarvoisuuden tehokkaaseen torjuntaan.

”SDP toimii sen puolesta, että Suomi on sosiaalisesti eheä ja eriarvoisuutta aktiivisesti vähentävä yhteiskunta. Kestävä ja oikeudenmukainen talousjärjestelmä on väline ihmisten paremman elämän rakentamiseen”

Visio: Vuonna 2030 Suomessa ihmisten väliset terveyserot ovat kaventuneet ja sosiaalinen hyvinvointi on lisääntynyt. Vahva talous mahdollistaa kestävän yhteiskuntakehityksen. 

5.1. Talouspolitiikan keskiössä korkea työllisyys, tuottavuuden kasvu ja oikeudenmukainen verotus

Keskipitkän aikavälin talouspoliittinen linja

Talouspolitiikan päämääränä tulee olla hyvinvoinnin lisääminen. SDP:n talouspolitiikan perustana on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä, työllistävä kasvu. Talouden kasvu on väline, joka mahdollistaa yhteiskunnan eheyden, ihmisten osallisuuden ja julkisen talouden kestävyyden. Ilmastonmuutoksen torjunta ja eriarvoisuuden vähentäminen ovat myös talouspoliittisen päätöksenteon ytimessä. Talouspolitiikan on luotava uskoa ja turvallista näkymää tulevaan kaikille. 

Talouskasvu, työ ja hyvinvointivaltio muodostavat kiinteän kokonaisuuden. Toimiva hyvinvointivaltio, koulutus, julkiset palvelut sekä investoinnit tutkimukseen ja tuotekehitykseen ovat Pohjoismaiden taloudellisen menestyksen perusta. Ne luovat yhteiskunnallista vakautta, joka on taloudellisen toiminnan perusedellytys.

Investoinnit paremman tulevaisuuden kannalta välttämättömiin toimintoihin vahvistavat julkista taloutta kestävästi pitkällä aikavälillä. Vahva sosiaalinen pääomamme ja osaamisemme sekä sopimisen voimaan nojaava perinteemme ovat jatkossakin kivijalkoja, joiden pohjalta modernia Suomea tulee kehittää.

Markkinatalous on lähtökohtaisesti tehokas tapa järjestää taloudellinen toiminta silloin, kun markkinoilla on edellytykset toimia. Toimiva markkinatalous edellyttää toimivaa kilpailua. Toimiva kilpailu estää ylisuurten voittojen syntymistä ja omaisuuksien keskittymistä. Valtion on toimillaan turvattava tasapuoliset kilpailun edellytykset. Toimiva kilpailu ja oikeudenmukainen tulonjako edellyttävät erityisesti reiluja työelämän pelisääntöjä ja lainsäädäntöä. Markkinoilla syntyvää tulon- ja omaisuuksien jakoa on lisäksi tasoitettava myös vero- ja sosiaalipolitiikan keinoin. Silloin, kun markkinoilla ei ole edellytyksiä päästä tehokkaisiin ja oikeudenmukaisiin lopputuloksiin, tuotanto järjestetään pääsääntöisesti julkisen vallan toimin. 

Toimiva markkinatalous kohtaa yhä suurempia haasteita eri puolilla maailmaa ja etenkin teollisuusmaissa. Globalisaatio, teknologinen kehitys, markkinoiden keskittyminen ja verojen maksamisen välttely ovat luoneet monissa maissa taloudellista eriarvoisuutta, epävarmuutta ja näköalattomuuden tunnetta. Samalla tuottavuuden kasvu on hidastunut selvästi aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Huoli ilmastosta varjostaa ihmisten uskoa tulevaisuuteen. Nämä ilmiöt ovat luoneet poliittista ja taloudellista epävakautta, mikä kärjistyessään uhkaa pahimmillaan demokratiaa ja toimivaa markkinataloutta.  

Globalisaatio ja teknologinen kehitys ovat lähtökohtaisesti myönteisiä ja taloudellista hyvinvointia lisääviä ilmiöitä, mutta niiden hyötyjen on jakauduttava oikeudenmukaisella tavalla. Markkinatalouden tulee toimia kaikkien ihmisten hyväksi tavalla, jossa lopputulokset ovat oikeudenmukaisia ja jokainen voi luottaa omaan tulevaisuuteensa turvallisin mielin.

Työ on hyvinvointivaltion perusta

Työnteko eri muodoissaan antaa mahdollisuudet hyvinvointivaltion palveluiden rahoittamiseen ja tuottamiseen.  Elinkaaren kautta tarkasteltuna ihmisen kaksi ensimmäistä vuosikymmentä ollaan palveluiden ja tulonsiirtojen näkökulmasta nettosaajina. Seuraavat neljä tai viisi vuosikymmentä ihminen on yhteiskunnalle nettomaksaja tullakseen jälleen sen jälkeen eläköidyttyään hiljalleen palveluiden ja tulonsiirtojen nettosaajaksi.  

Suomen väestön ikärakenteen muutos on otettava huomioon palveluiden ja tulonsiirtojen rahoituksessa. Eläkkeelle siirtyneet ikääntyvät ikäluokat ovat huomattavasti suurempia kuin työikäiset ikäluokat, puhumattakaan syntyvistä ikäluokista, jotka ovat karkeasti puolet pienempiä kuin niin sanotut suuret ikäluokat. Huoltosuhteen muutos tarkoittaa sitä, että 2020-luvun edetessä tuottavuutta on kasvatettava, jotta hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen rahoitus voidaan taata ja niitä saadaan kehitettyä paremmiksi. Myös työllisyyttä on kasvatettava niin, että suurempi osa työikäisestä väestöstä on työssä tai opiskelemassa. Samalla on huolehdittava siitä, että työstä saa vastaisuudessakin säällisen palkan. Muuttuvan työn ja pirstaloituvien työurien aikana on erityisen tärkeää suojata työntekijöiden oikeuksia ja oikeutta säälliseen palkkaan. Vain siten voidaan turvata myös hyvinvointivaltion rahoitus.

Korkean työllisyyden lisäksi hyvinvointivaltion rahoittaminen edellyttää talouskasvua, joka perinteisesti on syntynyt kolmen tekijän vaikutuksesta. Työllisten määrän kasvun ja pääomien kasvun ohella kestävin talouskasvun mahdollistaja on työn tuottavuuden parantaminen.  Korkeampi tuottavuus syntyy ottamalla käyttöön uutta teknologiaa sekä vahvistamalla työntekijöiden osaamista. Suomen talouden on perustuttava jatkossakin korkean jalostusarvon tuotteisiin ja palveluihin. Samalla on varmistettava, että tulevaisuuden talouskasvu on myös ekologisesti kestävää, eikä siten uhkaa ilmastonmuutoksen vastaista työtä.

Turvallinen työelämän murros

Suomen työmarkkinoilla on havaittavissa kolme keskeistä muutostrendiä. Ensimmäisessä matalan osaamisen työ vähenee teknologisen kehityksen seurauksena. Työelämän osaamisvaatimukset ovat kasvaneet. Etenkin matalapalkka-aloilla tuotantoa on korvattu uusilla teknologioilla, mutta myös keskipalkkaisia ja korkeiden ansioiden asiantuntijatyötä voidaan korvata ja tehostaa muun muassa digitalisaatiolla ja tekoälyllä. Alustatalouden kehittyminen on muuttanut työelämän rakennetta, kun aiemmin palkkasuhteisia tehtäviä tuotetaan monenkirjavina toimeksiantoina.

Toinen iso muutos on elinkeinorakenteen muuttuminen. Teollisuuden työpaikat ovat vähentyneet 2000-luvulla ja palvelualojen työpaikkojen määrä on kasvanut. Rakennemuutosta tapahtuu myös toimialojen sisällä. Käytännössä monen työntekijän on täytynyt siirtyä toimialalta toiselle ja ammatista toiseen elinkeinorakenteen muuttuessa.

Kolmas muutos koskee työpaikkojen määrän muutosta alueellisesti. Valtaosa uusista työpaikoista syntyy ja on syntynyt kasvukeskuksiin. Ainoastaan muutamassa eteläisessä maakunnassa Suomessa työpaikkojen määrä on pitkällä aikavälillä kasvanut. Työpaikkojen alueellinen muutos on vaikuttanut myös asuntomarkkinoihin ja asumisen hintaan. Asumisen kalleus hidastaa työvoiman liikkuvuutta. 

Kaikki edellä kuvatut trendit sekä muut globalisaatioon ja teknologisen kehitykseen liittyvät ilmiöt muokkaavat ihmisten työtä ja toimeentulon edellytyksiä. Siksi tarvitaan toimenpiteitä, jotka auttavat hallitsemaan ja ohjaamaan näitä ilmiöitä ja niiden lopputuloksia ihmisten näkökulmasta. 

Aktiivista työvoimapolitiikkaa tulee tehostaa merkittävästi nykyisestä muiden Pohjoismaiden esimerkkien mukaisesti. Se tarkoittaa toimiva ja yksilöllisiä työllisyyspalveluja, palkkatuen käytön lisäämistä ja myös julkisen sektorin roolia työllistäjänä. Liikenne-, asunto- ja maankäyttöpolitiikalla on lisättävä työvoiman liikkumisen edellytyksiä ja turvattava kohtuuhintainen asuminen. 

Työllisyyttä tulee kasvattaa erityisesti pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevien, pitkäaikaistyöttömien, nuorten, osatyökykyisten, nuorten naisten ja ikääntyneiden kohdalla. Se edellyttää erityisesti nykyistä huomattavasti aktiivisempaa työvoima- ja sosiaalipolitiikkaa sekä läpi elämän jatkuvaa osaamisen kehittämistä. Pidemmällä aikavälillä koulutustason nosto vahvistaa työllisyyttä ja tuottavuutta. Palvelujen ja sosiaaliturvan kehittämisen ohella työelämän pelisääntöjä on uudistettava niin, että työmarkkinoiden riskit eivät kasaannu heikoimmassa asemassa olevien kannettavaksi. Tärkeätä on yhteisvastuu ja kaikkien pitäminen yhteiskunnan kehityksessä mukana. 

Talouspolitiikan ja työmarkkinapolitiikan koordinaatio edellyttää toimivia suhteita työmarkkinaosapuolten ja valtion välillä. Tarvitaan luottamukseen perustuvaa kolmikantaista yhteistyötä. Reilu työelämä perustuu toimiviin neuvottelusuhteisiin työelämän osapuolten ja valtion välillä. Valtakunnalliset ja yleissitovat työ- ja virkaehtosopimukset tuovat ihmisille turvaa. Työlainsäädännön kehittäminen edellyttää aitoa yhteistyötä valtion ja työmarkkinaosapuolten välillä. Lisäksi työelämän pelisääntöjä voidaan kehittää sopimuspohjaisesti. 

Palvelujen, turvan ja työelämän pelisääntöjen lisäksi on huolehdittava, että työllisyys kehittyy alueellisesti tasapainoisella tavalla ja että mikään alue ei jää jälkeen. Alueiden elinvoimaa tulee vahvistaa niiden omien vahvuuksien ja voimavarojen pohjalta. Suomi tarvitsee useita kasvukeskuksia, ja niiden ympärille seudullisia keskuksia, jotka toimivat alueidensa taloudellisina vetureina. 

Suomi elää kansainvälisestä kaupasta

Suomi on pieni avotalous, jonka talouden kehitys ja kasvu on riippuvaista kansainvälisestä kaupasta. Suomi toteuttaa kauppapolitiikkaa EU:n puitteissa, mikä tarkoittaa, että kauppasuhteet kolmansien maiden kanssa määritellään unionin tasolla. EU tarjoaa kokoamme suuremman neuvotteluaseman ja mahdollisuudet edistää arvojemme mukaista kauppapolitiikkaa globaalilla tasolla. Yksin Suomi olisi hyvin pieni toimija neuvottelupöydissä, osana EU:ta voimme puolustaa etujamme paremmin. Suomen on ajettava kauppapoliittisia etujaan ja tavoitteitaan aktiivisesti EU:n kautta.

Vakaa ja monenkeskinen sääntöperusteinen maailmanjärjestys ja vapaa kauppa ovat viennin ja talouskasvun tärkeitä edellytyksiä. Kansainvälisen yhteistyön keinoin tulee huolehtia siitä, että eri maissa toimivat yritykset eivät saa kilpailuetua esimerkiksi polkemalla työntekijöiden oikeuksia, muita ihmisoikeuksia, laiminlyömällä vastuuta ympäristöstä tai välttelemällä veroja.

Talouspolitiikka tähtää suomalaisten yritysten menestyksen edellytysten vahvistamiseen kansainvälisillä markkinoilla. Elinkeinoelämällä pitää olla Suomessa vakaa, ennustettava sekä kasvuun ja investointeihin kannustava toimintaympäristö. Suomen kilpailuetu korkean koulutuksen hyvinvointivaltiona syntyy ennen muuta korkeasta osaamisesta, teknologiasta ja laadukkaista tuotteista sekä palveluista. Tämän ohella on pidettävä huolta kustannuskilpailukyvystä. Osaavan työvoiman ohella laadukkaat julkiset palvelut sekä infrastruktuuri tulevat suomalaisten yritysten menestystä.

Aktiivisella talous- ja elinkeinopolitiikalla tähdätään viennin pohjan laajentamiseen useammille toimialoille ja erityisesti korkeamman jalostusasteen ilmastoystävällisiin tuotteisiin. 

Suhdannevaihtelut ovat Suomen kaltaisessa taloudessa usein voimakkaita. Finanssipolitiikka ja aktiivinen työmarkkinapolitiikka on mitoitettava suhdannetilanteen edellyttämällä tavalla vastasyklisesti. Kasvun hidastuessa sitä tuetaan aktiivisen finanssipolitiikan keinoin. Tämä huomioidaan myös finanssipolitiikan kansallisessa sääntökehikossa. 

Kasvun edellytysten vahvistaminen

Suomi osallistuu valtiona monin tavoin kasvun edellytysten vahvistamiseen. Valtio tukee organisaatioidensa kautta yritysten tutkimus-, tuotekehitys- ja innovaatiotoimintaa. Korkeakoulut hyödyttävät suoraan soveltavan tutkimuksen osalta suomalaista elinkeinoelämää. Epäsuorasti kasvun edellytyksiä vahvistaa korkeakoulujen perustutkimus sekä niiden järjestämä koulutus, joka tuottaa osaajia työelämään. Etenkin pitkällä aikavälillä perustutkimuksen merkitys on suuri. 

Vaikka julkinen sektori ei yksityisen tapaan osallistu toimijoiden väliseen kilpailuun, on myös sen tärkeää jatkuvasti parantaa työn tuottavuutta. Julkisen sektorin tehokkuuden parantaminen tarkoittaa sitä, että lopputuotteiden, palveluiden tai päätösten laatu paranee. 

Valtio ja muu julkinen hallinto vastaavat siitä, millainen toimintaympäristö yrityksillä on toimia. Suomessa hyvät yritystoiminnan edellytykset muodostuvat ennen muuta yhteiskunnallisesta vakaudesta. Vakaus perustuu Suomessa muun muassa avoimeen lainsäädännön valmisteluun, päätöksenteon ennakoitavuuteen tehokkaaseen julkiseen hallintoon sekä korruption vähäisyyteen.

Yhteiskunnallisen vakauden kannalta olennaisia tekijöitä ovat myös oikeudenmukainen tulonjako, toimivat julkiset palvelut ja heikoimmassa asemassa olevien pitäminen mukana yhteiskunnassa. Pienen julkisen sektorin maissa on yleensä taloudellisen eriarvoisuuden aiheuttamia sosiaalisia ongelmia sekä heikko hallinto ja riittämätön infrastruktuuri, jotka luovat myös yritystoiminnalle riskejä sekä kustannuksia. Tasa-arvoon perustuva luottamus on suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tärkeä pääoma, joka hyödyttää niin yrityksiä kuin työntekijöitä.  

Kilpailullisilla markkinoilla julkisen vallan tulee varmistaa kilpailun toimivuus. Se edellyttää erityisesti markkinavoiman keskittymisen estämisen ja siihen puuttumisen, kuten kartellien tai monopolien syntymisen. Lisäksi se edellyttää markkinoiden toiminnan seuraamista ja tarpeellista puuttumista aloilla, joilla keskittymisen riski on olemassa. Luonnollisten monopolien tulee olla lähtökohtaisesti julkisia. Tehokas kilpailupolitiikka edellyttää myös vahvaa ja riittävästi resursoitua sekä itsenäistä kilpailuviranomaista.

Elinkeino- ja innovaatiopolitiikan kokonaisuuteen kytkeytyy myös aktiviinen omistajapolitiikka. Omistajapolitiikan tulee tukea elinkeinopolitiikan uudistamista sekä uutta luovaa liiketoimintaa. Valtion omistajapolitiikalla vahvistetaan omistajuutta kansallisesti tärkeillä aloilla ja torjutaan Suomen ajautuminen tytäryhtiötaloudeksi. Valtion tulee säilyttää määräysvalta sellaisissa valtionyhtiöissä, joissa turvataan strategisia intressejä kuten huoltovarmuus sekä infrastruktuuri. 

Verotus vastaa maailman muutoksiin

Verotus on keskeinen työkalu, jolla taataan hyvinvointivaltion edellytykset. Verotuksella on toteutettava seuraavia kolmea päätavoitetta.

Ensiksi verotuksella rahoitetaan laadukas koulutus, terveys, hoiva, muut julkiset palvelut, etuudet ja infrastruktuuri. Sillä rahoitetaan myös oikeusvaltion instituutiot, joilla turvataan perus- ja ihmisoikeudet kaikille. Näin verotus tukee välillisesti myös suomalaisten yritysten kilpailukykyä. 

Toiseksi verotuksella vähennetään eriarvoisuutta ottamalla maksukyky huomioon verotuksessa. Oikeudenmukainen verotus tarkoittaa, että samaa tuloa ja varallisuutta verotetaan saman verran ja suurta enemmän. 

Kolmanneksi verotuksella ohjataan yhteiskuntaa kestävämpään suuntaan sekä huolehditaan Suomen kilpailukyvystä ja positiivisesta työllisyyskehityksestä. Näin toimien edistetään ympäristön, hyvinvoinnin ja talouden kannalta kestävämpää kulutusta ja tuotantoa sekä edistetään hyvinvointia. 

Verotuksen kolmen päätavoitteen saavuttaminen edellyttää yleisesti hyväksyttyä hyvää veropolitiikkaa, joka kiteytyy periaatteeseen: tiiviit ja laajat veropohjat mahdollistavat alhaiset verokannat. Samalla kaikkein hyödyllisintä toimintaa on verotettava vähiten: tämä koskee sekä ansiotyötä yhteiskunnan perustana, että ekologisesti parhaita vaihtoehtoja ihmiskunnan säilymisen edellytyksenä. Sen lisäksi verotus toimitetaan mahdollisimman vähällä vaivalla, täsmällisesti ja asiakasystävällisesti. 

Verotusta on uudistettava oikeudenmukaisemmaksi siirtämällä verotuksen painopistettä työn verotuksesta omistamisen verotukseen ensisijaisesti veropohjaa tiivistämällä eli puuttumalla muun muassa veronkiertoon ja aggressiiviseen verosuunnitteluun. Tiiviit veropohjat ja tasapuolinen verotus tukevat myös talouskasvua. Verokilpailussa tapahtunut käänne mahdollistaa veropohjien tiivistämisen ja kansainvälisen harmonisoinnin, jota tulee edistää. Verotuksen painopisteen siirtäminen omistuksiin tarkoittaa samalla, että työn ja kuluttamisen verotusta kevennetään. Nämä verot kohdistuvat raskaimmin pieni- ja keskituloisiin. 

Systemaattisella veropolitiikalla voidaan osaltaan tukea kestävää kehitystä. Myös taloutta voidaan uudistaa verotuksella muun muassa poistamalla työllistymisen esteitä. Veropohjien tiivistäminen tukee kilpailua ja talouskasvua. Kestävää kehitystä ja terveyttä on edistettävä siten, että kulutus- ja tuotantoverotusta koskevissa päätöksissä otetaan ympäristö- ja terveysnäkökulmat johdonmukaisesti huomioon. Näitä tavoitteita edistetään myös kansainvälisissä neuvotteluissa, jotta verotuksella voitaisiin vahvistaa tehokkaammin kestävää kehitystä. 

Tavoitteitamme

  • Talouspolitiikan päämääränä tulee olla hyvinvoinnin lisääminen
  • Markkinatalouden tulee toimia kaikkien ihmisten hyväksi tavalla, jossa lopputulokset ovat oikeudenmukaisia ja jokainen voi luottaa omaan tulevaisuuteensa turvallisin mielin.
  • Työn tuottavuutta on kasvatettava, jotta hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen rahoitus voidaan taata ja niitä saadaan kehitettyä paremmiksi. Myös työllisyyttä on kasvatettava niin, että suurempi osa työikäisestä väestöstä on työssä tai opiskelemassa
  • Talouspolitiikan ja työmarkkinapolitiikan koordinaatio edellyttää toimivia suhteita työmarkkinaosapuolten ja valtion välillä
  • Elinkeinoelämällä pitää olla Suomessa vakaa, ennustettava sekä kasvuun ja investointeihin kannustava toimintaympäristö
  • Verotusta on uudistettava oikeudenmukaisemmaksi siirtämällä verotuksen painopistettä työn verotuksesta omistamisen verotukseen ensisijaisesti veropohjaa tiivistämällä eli puuttumalla muun muassa veronkiertoon ja aggressiiviseen verosuunnitteluun

5.2. Sosiaali- ja terveyspalvelut

Sosiaali- ja terveyspalveluiden on tuettava koko yhteiskunnan myönteistä kehitystä vähentämällä hyvinvointi- ja terveyseroja sekä ehkäisemällä syrjäytymistä. Toimintaa on ohjattava yhteisesti jaettu käsitys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja turvallisuudesta sekä tavoite hyvästä elämänlaadusta kaikille. Sosiaaliturvan kehittämisen on rakennuttava oikeudenmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden periaatteille. Sosiaalipolitiikan ydintä on heikomman suoja ja suojeluperiaate.

Sosiaali- ja terveyspolitiikan painopiste on pidettävä laadukkaissa ja toimivissa julkisissa, yhteisesti käytetyissä sekä yhteisesti rahoitetuissa palveluissa. Erityisesti peruspalveluita tulee vahvistaa. Universaalit julkiset palvelut vähentävät eriarvoisuutta ja lisäävät kansalaisten kokemusta yhteisyydestä. Samalla ne tarjoavat paikkoja, joissa eri taustaiset ihmiset kohtaavat. Kehityskulku, jossa paremmassa asemassa oleva väestönosa käyttää yksityisiä palveluita, johtaa eriytymiseen ja heikentää halukkuutta huolehtia julkisten palveluiden laadusta ja rahoituspohjasta.

Jatkossakin yksityiset ja kolmannen sektorin tuottamat sosiaali- ja terveyspalvelut täydentävät julkista palvelutuotantoa. Kohtuuton voitontavoittelu yhteisesti rahoitettujen palveluiden laadun kustannuksella tulee estää ja voittoa tavoittelemattomien toimijoiden asemaa vahvistaa. Julkisrahoitteisia sosiaali- ja terveyspalveluita tuottavien toimijoiden yritys- ja yhteiskuntavastuuta on parannettava sekä näitä koskevien tietojen julkaisemisvelvollisuutta lisättävä.

Kattavien ja kaikille tarkoitettujen palveluiden lisäksi tarvitaan kohdennettuja erityistoimia. Palveluiden kohdentamista ja mitoitusta on ohjattava yksilöllinen tarve, jonka arviointi tapahtuu aina palvelun käyttäjän ja tarvittaessa hänen läheistensä sekä ammattilaisen tiiviissä yhteistyössä. Palveluiden suunnitelmallisuuden, kehittämisen ja arvioinnin on perustuttava jatkuvaan vuorovaikutukseen. Näin palvelut muodostavat eheän kokonaisuuden. Resurssit on kohdennettava sinne, missä niille on eniten tarvetta.

Yhteiskunnan on tuettava terveyttä, toimintakykyä ja osallisuutta lapsuudesta alkaen. Palvelujen tärkeä tehtävä on tasata lähtökohdista johtuvien erojen vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvointiin. Palvelujen painopistettä on siirrettävä ehkäisevään ja hyvinvointia edistävään työhön. Erityisen tärkeää tämä on lasten, nuorten ja perheiden kohdalla, jolloin voidaan parhaiten vaikuttaa ihmisen koko elämänkaareen.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja tulee koota monialaisiksi, hallittaviksi kokonaisuuksiksi. Peruspalveluita tarjotaan luontevasti niissä ympäristöissä, missä ihmiset muutoinkin asioivat. Etenkin paljon sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita käyttävällä henkilöllä tulee olla nimettynä omatyöntekijä, henkilö, joka on selvillä asiakkaan kokonaistilanteesta. Kokonaisvastuun ja koordinaation puute sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa vaikeuttaa palveluiden kokonaiskustannusten ja vaikuttavuuden hallintaa sekä heikentää asiakastyytyväisyyttä ja siten järjestelmän legitimiteettiä.

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksut sekä sote-matkojen ja lääkkeiden omavastuuosuudet on pidettävä kohtuullisina. Tavoitteena tulee olla, että lääke-, matka- ja asiakasmaksujen vuotuinen omavastuutaso ei ylitä kuukauden takuueläkkeen tasoa.

Vuoteen 2030 mennessä 65 vuotta täyttäneiden määrä kasvaa yli puolitoistakertaiseksi ja 80 vuotta täyttäneiden määrä kaksinkertaistuu verrattuna 2020-luvun taitteeseen. Ikäihmisten palvelutarve riippuu henkilön toimintakyvystä ja terveydestä. Hyvä terveys ja toimintakyky turvaavat itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeuden toteutumista. Ne mahdollistavat paitsi kotona asumisen, myös sieltä poistumisen. Kotiin tuotavien palveluiden tulee tukea myös harrastamista ja aktiivista sosiaalista elämää. Ikäihmisten erilaisiin palvelutarpeisiin on vastattava myös rakentamalla yhteisöllisiä palvelutaloja ja ryhmäkoteja. Hyvä ikääntyminen on nähtävä osana kaikkea yhteiskunnan toimintaa. Järjestöillä on suuri rooli sosiaali- ja terveyspolitiikassa, erityisesti ikääntyneiden toimintakyvyn ja aktiivisen kansalaisuuden tukemisessa.

Digitalisaatio ja teknologiset innovaatiot ovat osaltaan ratkaisemassa väestön ikääntymisestä johtuvia terveydenhoitojärjestelmän ongelmia. Jatkossa esimerkiksi itsediagnostiikan ja tekoälylääkärin yhdistelmä voi määrätä suoraan reseptilääkkeitä, laatia hoitosuosituksia ja kirjoittaa lähetteitä. Teknologisia innovaatioita voidaan myös hyödyntää turvallisen ja miellyttävän vanhuuden laatimisessa. Hyvinvointidatan hyödyntäminen ja hyvinvointipalveluihin liittyvät teknologiset ratkaisut voivat parhaimmillaan tukea kansanterveyden edistymistä ja terveyserojen kaventumista. Sosiaali- ja terveyssektorin rooli tiedon ja tutkimuksen tuottajana tulee varmistaa riittävillä resursseilla sekä ajantasaisella ja eettisellä lainsäädännöllä. Terveysteknologian kehittäminen on keskeinen osa kansallista kasvustrategiaa.

Omahoidon avulla saavutetaan parempia hoitotuloksia pienemmin kustannuksin. Omaishoitoa pitää tukea. Siirtyminen ammattihenkilölähtöisyydestä asiakaslähtöisyyteen ja omahoidon tukemiseen edellyttää sekä uudenlaista asennoitumista että uudenlaisia tukemisen tapoja. Omahoidon kasvun myötä on mahdollista lisätä palveluiden saatavuutta, mutta samalla on huolehdittava palveluiden saavutettavuudesta, eli siitä että kaikilla on tosiasialliset mahdollisuudet käyttää palveluita. Sosiaali- ja terveydenhuollon työssä pitää korostaa ehkäisevää, vahvistavaa ja kumppanuuteen perustuvaa työskentelyä.

2020-luvulla toteutettavassa Sote-uudistuksessa palvelujen painopistettä on siirrettävä perustasolle ja ehkäisevään toimintaan, jotta erikoissairaanhoidon ja vaativien erityispalveluiden tarve vähenee. Uudistuksen myötä vastuu palvelujen järjestämisestä siirtyy kunnilta itsehallinnollisille Sote-alueille, joita kutsutaan maakunniksi. Rakenteiden ohella sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitusta ja ohjausta on uudistettava siten, että Sote-uudistuksen tavoitteet toteutuvat.

Siirryttäessä kohti 2030-lukua kaikille suomalaisille tulee turvata yhdenvertaiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut. Samalla on parannettava palvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta, kehitettävä kuntoutusta, kavennettava hyvinvointi- ja terveyseroja sekä turvattava ammattitaitoisen työvoiman saanti sosiaali- ja terveyspalveluihin. Palvelujärjestelmän kehittämisellä on myös vastattava väestön ikääntymisen ja syntyvyyden laskun aiheuttamiin haasteisiin sekä kyettävä hillitsemään kustannusten kasvua.

Ihmisten valinnanvapautta on lisättävä hyödyntämällä palveluseteliä ja henkilökohtaista budjettia, sekä tuottamalla ihmisille lisää tietoa eri vaihtoehdoista, hoitoon pääsystä, laadusta, saatavuudesta ja vaikuttavuudesta. Kuluttajansuoja julkisesti rahoitetuissa yksityisen tuottamissa palveluissa on varmistettava. Käyttäjien osallisuutta palveluiden asiakkaina ja niiden kehittämisessä on vahvistettava. Tämä tarkoittaa, että eri palveluiden kilpailutuksessa tulee painottaa enemmän laadullisia ja palveluiden käyttäjälähtöisyyteen liittyviä tekijöitä.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden laadun valvontaa tulee tehostaa ja väärinkäytöksiä estää. Laiminlyönneistä tulee rangaista asianmukaisesti.

Tavoitteitamme

  • Sosiaali- ja terveyspalveluiden on tuettava koko yhteiskunnan myönteistä kehitystä vähentämällä hyvinvointi- ja terveyseroja sekä ehkäisemällä syrjäytymistä
  • Sosiaali- ja terveyspolitiikan painopiste on pidettävä laadukkaissa ja toimivissa julkisissa, yhteisesti käytetyissä sekä yhteisesti rahoitetuissa palveluissa. Erityisesti peruspalveluita tulee vahvistaa
  • Kohtuuton voitontavoittelu yhteisesti rahoitettujen palveluiden laadun kustannuksella tulee estää ja voittoa tavoittelemattomien toimijoiden asemaa vahvistaa
  • Sote-uudistuksessa palvelujen painopistettä on siirrettävä perustasolle ja ehkäisevään toimintaan, jotta erikoissairaanhoidon ja vaativien erityispalveluiden tarve vähenee
  • Sosiaali- ja terveyspalveluiden laadun valvontaa tulee tehostaa ja väärinkäytöksiä estää. Laiminlyönneistä tulee rangaista asianmukaisesti

5.3. Eriarvoistumisen vähentäminen

Tavoitteena yhdenvertaiset mahdollisuudet onnistua

Eriarvoisuuden vähentämiseksi ihmisillä pitää olla yhdenvertaiset mahdollisuudet onnistua. Oikeudenmukaisella yhteiskuntapolitiikalla mahdollisuuksien tasa-arvosta on mahdollista siirtyä kohti lopputuloksen tasa-arvoa, jossa syntymäpaikka, ihonväri, vanhempien koulutus tai muu yksilön osaamisen ulkopuolinen seikka ei määritä elämässä menestymistä. Lopputuloksen tasa-arvo näkyy terveytenä, yhtenäisinä mahdollisuuksina ja oikeutena toteuttaa itseään. Aito mahdollisuuksien tasa-arvo ja sosiaalinen liikkuvuus ovat tehokkaimmat tavat estää näköalattomuutta ja yhteiskunnallista eriytymistä.

Eriarvoistuminen on ennen kaikkea mahdollisuuksien ja resurssien puutetta. Resurssit kattavat niin tulot ja varallisuuden kuin myös esimerkiksi mahdollisuuden terveyteen, sivistykseen, kulttuuriin ja osallisuuteen. Eriarvoistumista ilmenee, kun erot resurssien saatavuudessa eri väestöryhmien välillä kasvavat. Eriarvoistuminen on lähtökohtaisesti siitä luopumista, että ihmisarvo on kaikille samanlainen, luovuttamaton itseisarvo. Eriarvoisuuden torjuminen edellyttää ehjää ja toimivaa yhteiskuntaa, joka perustuu luottamukseen. Universalismi luo pohjan luottamukselle yhteiskuntaa, elämää ja toisia ihmisiin kohtaan. Universaalien palveluiden tavoite ei ole yhdenmukaistaa ihmisiä, vaan tarjota yhtenäiset mahdollisuudet.

Kaikille kuuluvien universaalien palvelujen lisäksi tarvitaan kohdennettua tukea ja toimia niille, jotka eivät pääse muuten mukaan. Tuen tavoitteena on sekä vahvistaa ihmisten itsemääräämisoikeutta että edistää kaikkien mahdollisuuksia toimia työelämässä ja osallistua yhteiskuntaan sen täysivaltaisena jäsenenä. Yksilöille kohdennettujen toimien lisäksi tarvitaan myös alueellisesti kohdennettuja erityistoimia. Erityisesti kaupungeissa ongelmille on tyypillisiä niiden alueellinen kasautuminen. Tätä tulee torjua kohdennetulla tuella, joka sisältää asuinalueiden kohentamista, aikuissosiaalityötä, perheiden tukemista, kotouttamisen edistämistä, pitkäaikaistyöttömien palveluita, kouluja, nuorisotyötä sekä päihdetyötä. Näitä toimia toteutetaan usein lähiötyön tai asuinaluetyön nimellä. Erityisen tärkeää ja toimivaksi todettua on positiivisen diskriminaation rahoitus kouluille.

Yhdenvertainen elämänkaari

Tasa-arvoinen elämänkaari on oikeudenmukaisuuden edellytys. Yhdenvertaisen elämänkaaren saavuttamiseksi on kiinnitettävä huomiota elämän nivelvaiheisiin. Varhaislapsuus ja koulun aloitus, koulutusasteelta toiselle siirtyminen, työelämän aloittaminen ja työttömyys, lapsen saanti, ero, sairastuminen, vammautuminen ja eläköityminen ovat kaikki sellaisia tilanteita, joissa on kiinnitettävä huomio ihmisen selviytymiseen.

Tasa-arvo alkaa ennen ihmisen elämän alkua neuvolasta, jossa otetaan vastaan ja opastetaan jokaista lasta odottavaa. Neuvolajärjestelmän on jatkossakin oltava vahvimpia palvelumuotojamme, jossa yhdistyy terveyden seuranta ja sosiaalisen tuen tarpeen arviointi ja tarjoaminen. Neuvoloilla on oltava vahva yhteys sosiaalipalveluihin ja matala kynnys tarjota tukea. Neuvoloissa on muun muassa mahdollisuus tunnistaa oppisvaikeuksia kokeva kymmenes ikäluokasta. Näin tarvittavat tukitoimet pystytään kohdentamaan tarkoituksenmukaisesti.

Lapsen ensimmäisten vuosien hyvinvointi heijastuu vahvasti loppuelämään. Siksi varhaislapsuutta on tuettava monin toimin. Jokaisella lapsella on oikeus keskittyä leikkiin ja elämän ihmeiden havaitsemiseen. Sen mahdollistavat toimiva neuvola ja sairaudenhoito, hyvä varhaiskasvatus, mahdollisuus perhetyön tukeen ja riittävästi resursoitu lastensuojelu. Lapsiperheillä on oltava mahdollisuus joustavaan työelämään. Tarvitaan entistä joustavampi perhevapaajärjestelmä ja lisää mahdollisuuksia osa-aikatyöskentelyyn.

Jokaiselle nuorelle on löydyttävä paikka yhteiskunnassa ja keinot omanlaiseensa tapaan oppia. Tarvitaan sellaisia oppimisjärjestelyjä, että kaikilla lapsilla on oppimis- ja osallistumismahdollisuus.

Avo- tai avioerotilanteessa riski jäädä yksin on suurentunut. Erotilanteessa taloudellinen taakka kasvaa, kun pitää alkaa maksaa yksin asumiskuluja ja muita jokapäiväisen elämän kuluja. Yhteishuoltajuuden mahdollistamista on tuettava. Vuoroviikkoasumisessa lapsella tulee olla mahdollisuus kahteen osoitteeseen, jotta huoltajalla on mahdollisuus asumistukeen ja esimerkiksi koulukyyteihin. Sosiaali- ja terveydenhuollossa on tarjottavat tukea erotilanteeseen. Yksinhuoltajien taloudelliseen ja sosiaaliseen tukeen on panostettava, jotta köyhyysriski ei toteudu.

Työelämään siirtyminen ja työttömäksi joutuminen on pidettävä aina mahdollisimman lyhyenä. Pitkittyessään työttömyys lisää syrjäytymisriskiä. Henkilökohtaisen työllistymisen tuen avulla on mietittävä jokaiselle sopiva keino osallistua ja kehittyä. Vahva peruskoulutus antaa pohjan vaihtaa ammattia, ja mahdollisuus uudelleenkoulutukseen varmistaa sen, että elämässä voi päästä eteenpäin.

Sairastuminen tai vammautuminen on aina yllättävä tilanne. Koko elämä ja suunnitelmat voivat mennä uusiksi. Erilaiset osa-aikatyöt, osa-aikasairauspäivärahat ja muut järjestelyt työelämässä pysymiseen lisäävät hyvinvointia ja tukevat ihmisen osallisuutta. Terveydenhuollon, sosiaalityön ja työvoimapalveluiden yhteistyöllä on mietittävä jokaiselle elämäntilanteen mukainen mahdollisuus osallistua yhteiskuntaan.

Myös työuran jälkeen kansalaisille on taattava kohtuullinen toimeentulo ja mahdollisuus osallistua aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään. Tämä tarkoittaa sitä, että eläkkeiden taso on riittävä ja että ikäihmisille on tarjolla kulttuuri- ja liikuntapalveluja. Kaikille on oltava tarjolla kullekin sopivia hoivapalveluja joko kotona tai laitoksessa.

Eri nivelvaiheiden samanaikaisuus tai toinen toisensa seuraaminen, kuten työttömyys, ero ja sairastuminen, lisää riskiä syrjäytyä. Kasautuviin ongelmiin on kiinnitettävä huomioita. Terveydenhuollosta on ohjattava ihminen sosiaalityön pariin ja työvoimapalveluista terveydenhuollon pariin. Paljon tukea tarvitseville on osoitettava yksi vastuuhenkilö, joka pitää langat käsissään ja jolta ihminen voi aina kysyä, jos ei tiedä, minne mennä.

Tulonsiirroista ensijakoon

Kohtuullisten tuloerojen yhteiskunnat ovat kaikkein vakaimpia yhteiskuntia. Vakautta on tuettava oikeudenmukaisella tulonjaolla ja riittävällä toimeentulolla. Verotuksen ja tulonsiirtojen avulla hyvinvointivaltio on pyrkinyt tasapainottamaan ja pehmentämään markkinatalouden aiheuttamaa epätasa-arvoa. Globaalin kapitalismin ja kansainvälisen verokilpailun aiheuttama tulonjaon kriisi on mahdollista voittaa ottamalla käyttöön uusia keinoja ja uutta yhteiskunnallista ajattelua. Tulonsiirtoja ei tule unohtaa, mutta Suomen tulee siirtyä uudelleenjakopolitiikasta ensijakopolitiikkaan.

Ensijakopolitiikan tavoite on varmistaa, että tasa-arvo kasvaa ja työn arvonlisäys sekä tuotto jakautuvat tasaisesti. Tämä vaatii nykyisten markkinoiden muokkaamista, sääntelyn vahvistamista ja tuoton ja vaurauden jakautumista uudella tavalla. Ensijaon politiikka tarkoittaa siirtymistä pelkistä tulonsiirroista kokonaisvaltaiseen tasa-arvon luomiseen. Julkiset investoinnit koulutukseen, varhaiskasvatukseen, neuvoloihin ja työvoimapolitiikkaan ovat keskeisessä roolissa ensijaossa.

Hyvinvointivaltion legitimiteetin kannalta eri sukupolvien kokemus yhteiskunnan tasapuolisuudesta on ehdottoman tärkeää. Jaettu tunne siitä, että omilla toimillamme tuemme koko yhteiskuntaa, maksamme veroja mutta myös saamme osamme tarvittaessa ja aikanaan, on säilyttävä sukupolvesta toiseen. Ensijaon näkökulmasta sukupolvien välinen tasa-arvo ja solidaarisuus ovat tärkeä osa koko yhteiskuntajärjestelmän kestävyyttä ja oikeudenmukaisuuden kokemusta. Esimerkiksi eläkkeiden kestävä rahoitus on tärkeä turvata, ja samalla järjestelmän on oltava niin vankka, että myös nuoret sukupolvet kokevat eläkelupauksen uskottavaksi.

Työelämän huononeminen, kuten perusteettomat osa-aikaisuudet, määräaikaisten työsuhteiden kasvu ja työtätekevien ihmisten riittämättömät palkat säälliseen elämiseen kasvattavat tuloeroja. Työelämän epävarmuuksien vähentäminen on keino korjata näitä ongelmia. Mitä turvatumpia työsuhteet ovat, sen vahvempi on työntekijöiden järjestäytymisaste ja sen voimakkaampi on niiden asema palkkaneuvotteluissa. Työstä saadulla palkalla täytyy voida tulla säällisesti toimeen. Ensijakoon vaikuttaa merkittävästi myös kyky hyödyntää uuden teknologian tuomia taloudellisia mahdollisuuksia sekä ennen kaikkea se, kuinka laajalle yhteiskuntaan teknologioiden synnyttämä tuotto tai arvonlisäys jakaantuu. Ylisuuret palkkaerot rapauttavat yhteiskunnan koheesiota.

Ensijako vaatii toteutuakseen vahvan markkinatalouden, mutta markkinat eivät kykene itsesääntelyyn. Kuluttajansuojaa sekä ympäristöä, työturvallisuutta, energiantuotantoa ja kansainvälistä verotusta koskevan sääntelyn on toimittava kansalaisen eduksi. Kilpailun markkinatoimijoiden välillä on tapahduttava reilussa ympäristössä, jotta koulutusinvestoinnit tai työmarkkinapolitiikka vaikuttavat halutulla tavalla.

Työntekijöiden osallistuminen yritysten hallitustyöskentelyyn tukee oikeudenmukaisen ensijaon tavoitteita. Osallistumista tulee vahvistaa lainsäädännöllisin keinoin. Ylimmän yritysjohdon palkkiot ja bonusjärjestelmät tulee sitoa yrityksen tuloksen lisäksi myös laajemman yrityksen yhteiskuntavastuun toteutumiseen.

Tavoitteitamme

  • Eriarvoisuuden vähentämiseksi jokaisella ihmisellä pitää olla yhdenvertaiset mahdollisuudet onnistua
  • Kaikille kuuluvien universaalien palvelujen lisäksi tarvitaan kohdennettua tukea ja toimia niille, jotka eivät pääse muuten mukaan
  • Yhdenvertaisuuden lisäämiseksi on kiinnitettävä huomiota elämän nivelvaiheisiin
  • Yhteiskunnan vakautta on tuettava oikeudenmukaisella tulonjaolla ja ihmisten riittävällä toimeentulolla
  • Sukupolvien välinen tasa-arvo ja solidaarisuus ovat tärkeä osa koko oikeudenmukaisen yhteiskuntajärjestelmän kestävyyttä

5.4. Arvokas ikääntyminen

Lähivuosina ikääntyneiden ihmisten määrä ja osuus väestössä kasvaa edelleen. Vaikka Suomessa myös ikääntyneiden määrän kasvu tasaantuu vuoteen 2035 mennessä, ikääntyneiden osuuden kasvu väestössä jatkuu. Tämä muutos on mahdollisuus ja haaste. Iäkkäiden elämänkokemus ja osaaminen ovat perheen, yhteisön ja yhteiskunnan voimavara, mahdollisuus, joka pitää hyödyntää. Haaste on iäkkäiden hoidon- ja hoivantarve, joka edellyttää ennakoivia ja ennaltaehkäiseviä toimia. 

Suomen on oltava välittävä ja ikäystävällinen. Samalla on tunnistettava väestön ikääntymisen tuoma yhteiskunnallinen muutos ja varauduttava siihen. Välittävän yhteiskunnan on arvostettava kaikkia ja kaikenikäisiä kansalaisia. Ikääntyneet ovat yhteiskunnan voimavara ja osa sen vahvuutta. Meidän on tarjottava tukea ja turvaa silloin kun ihminen sitä tarvitsee eikä ketään saa jättää yksin. 

Sivistysvaltioissa on arvostettava ikääntyneitä täysivaltaisina kansalaisina. Heitä on kuultava päätöksenteossa, koskee se sitten heidän omaa elämäänsä tai yhteisiä, kaikkia kansalaisia koskevia asioita. Ikääntyvien ihmisten fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja emotionaalista hyvää oloa on tuettava. Ikääntyneiden terveyttä, toimintakykyä ja toimijuutta on ylläpidettävä ehkäisevillä ja korjaavilla toimenpiteillä. Kokemusta hyvästä elämästä edistää ikääntyneilläkin yhteisöllisyys, osallisuus, mielekäs tekeminen, mahdollisuus unelmoida ja toteuttaa haaveita, oikeus elää ajattelua ja aisteja virittävässä ympäristössä. 

Ikääntyneet kansalaiset ovat aktiivisia toimijoita niin henkilökohtaisessa ja lähipiirin elämässä kuin osallisuudessa yhteiskunnan rakentamiseen. Ikääntyneet jatkavat toimintakykynsä mukaisesti eläkeiän saavutettuaan yhteiskunnallista osallistumista sen aktiivisina toimijoina, tekijöinä, kokijoina ja palveluiden käyttäjinä. Yhteiskunnan on hyödynnettävä ikääntyneille kertynyttä osaamista, kokemustietoa ja -taitoa, heidän elämänviisauttaan. 

Ikääntyneiden arvostus on heidän kunnioittamistaan tasavertaisina ihmisinä. Arvostusta luovat ikääntyneiden kokonaisvaltainen kohtaaminen, ja heidän voimavarojen tunnistaminen ja huomioiminen. Arvostusta edistää eri ikäisille ihmisille tarkoitetut kohtaamisareenat. Kohtaamiset mahdollistavat toinen toisiltaan oppimisen, toisten ymmärtämisen ja hyväksymisen. Ikääntyvän väestön kaltoinkohtelu on valitettavan yleistä ja tähän tulee puuttua aktiiviesti. Jokaiselle ihmiselle on turvattava turvallinen ikääntyminen.

Työelämä palvelemaan myös ikääntyneiden toiveita

Ikääntyneet ovat tulevaisuuden työelämän voimavara. Entistä suuremmalla osalla ikääntyneistä on vielä eläkeiän saavutettuaan työ- ja toimintakykyä, ja motivaatiota jatkaa työelämässä. Eläkeiässä työn on oltava joustavaa, sen on huomioitava ihmisen omat valmiudet ja toiveet. Moni haluaa jatkaa työelämässä, mutta pääosin osa-aikaisesti. Eläkeikäisten työhön osallistuminen parantaa taloudellista huoltosuhdetta ja siten mahdollisuutta tarjota riittävää tukea ja turvaa sitten kun ihminen niitä tarvitsee.  

Työelämässä jatkamisen ohella ikääntyneet ovat keskeisiä toimijoita perheen ja yhteisön elämässä. He tukevat omia vanhempiaan ja lapsiaan, ja osallistuvat lastenlapsista huolehtimiseen ja kasvattamiseen. Välittävässä Suomessa aktiivinen kansalaisuus tarkoittaa myös kollektiivista isovanhemmuutta, ja vapaaehtois- ja vaikuttamistyöhön osallistumista. Kollektiivisessa isovanhemmuudessa on luontevaa tarjota ja vastaanottaa ystävyyttä, kumppanuutta ja apua arjen tarpeissa perhesuhteesta riippumatta. 

Yhteiskuntaa on kehitettävä siten, että tulevaisuudessa ikääntyneiden henkilöiden terveiden elinvuosien määrä lisääntyy, toimintakyky paranee ja palveluiden tarve pysyy kohtuullisena. Ikääntyvien tarvitsemien palveluiden on toimittava ennaltaehkäisevästi, ennakoivasti, oikea-aikaisesti ja tehokkaasti, ja niiden on oltava vaikuttavia.

Ikääntymisen vaikutukset arkeen ja toimintakykyyn ovat yksilöllisiä. Esimerkiksi hoitajan, fysioterapeutin ja sosiaaliohjaajan ennaltaehkäisevällä kotikäynnillä voidaan parantaa iäkkäiden elämänlaatua. Tulevaisuudessa kaikille 75 vuotta täyttäneille on tehtävä kotikäynti, jossa heidän palvelutarpeensa ja edellytykset kotona selviämiseen kartoitetaan.

Ikääntyneiden toimeentulo

Hyvä ikääntyminen, hyvinvointi ja hyvä elämä rakentuu riittävälle taloudelliselle toimeentulolle. Se tukee osaltaan myös omatoimisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Vaikka suomalaisten varallisuus kasvaa ja osa ikääntyneistä jatkaa työntekoa eläkeiän saavutettuaan, keskeisin iäkkäiden tulonlähde on eläke. Eläkkeet maksetaan suurimmaksi osin kunkin vuoden työeläkemaksuilla, osa rahoitetaan aiemmin kerätyistä rahastoista ja osa valtion verovaroista. Verovaroin kustannetaan esimerkiksi kansaneläkkeet ja huomattava osa yrittäjien lisäeläkkeistä. 

Eläkejärjestelmän on oltava ja se on koettava oikeudenmukaiseksi. Oikeudenmukaisuus edellyttää järjestelmän korjaamista tarvittaessa. Järjestelmässä tulee huomioida yhteiskunnan muutokset ja käsitykset kulloisestakin etuuden tasosta ja suhteesta yleiseen hyvinvointiin. Eläkepolitiikan suuria kysymyksiä ovat rahoituksen riittävyys, eläkkeitä koskevan luottamuksen ylläpitäminen ja eläkkeiden tason kohtuullisena pysyminen. 

Työeläkkeen tavoite on turvata työssäoloaikana saavutetun ansiotason kohtuullinen säilyminen eläkkeelle siirryttäessä. Kansaneläkkeen ja takuueläkkeen tavoite on turvata perus- ja vähimmäistulon niille, joiden työeläke on lyhyen työuran tai matalan ansiotason vuoksi jäänyt vähäiseksi tai joille ei ole kertynyt työeläkettä lainkaan. Vaikka työeläkettä saavien määrä kasvaa ja pelkkää kansaneläkettä saavien määrä vähenee, pienituloisten eläkeläisten osuus väestössä ei pienene. Eläkeläisten pienituloisuusaste on edelleen koko väestöä korkeampaa. Pienituloisuus on yleisintä työkyvyttömyyseläkeläisillä, yksinasuvilla ja iäkkäimmillä naisilla. Rasittavat työolosuhteet ja työperäiset altisteet ovat tunnistettuja syitä, jotka johtavat työikäisten sairastumiseen ja varhaiseen eläköitymiseen. Varhainen eläköityminen puolestaan johtaa matalaan tulotasoon. 

Pelkkä perusasteen koulutus ja yhden hengen taloudessa asuminen ovat pienituloisuuden riskitekijöitä. Pienituloisuus on yleistä erityisesti ikääntyvien naisten keskuudessa, sillä monet heistä ovat työskennelleet muualla kuin työeläkettä kerryttävissä tehtävissä. Sairastaminen ja sen mukanaan tuomat taloudellinen taakka maksuineen rasittaa pienituloisen eläkeläisen arkea merkittävästi. Eläkeläisköyhyyden syynä voi olla myös iäkkään kokema taloudellinen kaltoinkohtelu. 

Eläkeläisköyhyys poistettava

Eläkeläisköyhyyttä ei tule hyväksyä. Maaseudulla kaksi viidestä ja kaupungeissa yksi kolmesta eläkeläisestä kokee, ettei rahaa jää välttämättömien menojen jälkeen. Eläkkeen saajien pienituloisuus on vahvasti sukupuolittunut ilmiö, vaikka pienituloisuus on yleistä molemmilla sukupuolilla. Miehistä neljällä kymmenestä ja naisista kuudella kymmenestä kokonaiseläke on alle 1400 Euroa kuukaudessa. Naisten työeläke vuonna 2018 oli 68 prosenttia miesten keskimääräisestä työeläkkeestä ja miesten eläkkeet ovat yli 300 Euroa naisten eläkkeitä korkeampia. Pienemmän työeläkkeen vuoksi kansaneläkejärjestelmän eläkkeillä ja perhe-eläkkeillä on naisille suurempi merkitys kuin miehille. Vanhemmissa ikäryhmissä naisten köyhyysriski on yli kaksinkertainen miehiin verrattuna. 

Moni pienituloisista ikääntyneistä tarvitsee eläkkeen lisäksi toimeentulotukea. Osa heistä ei tiedä olevansa oikeutettu lisätukeen, osa kokee häpeälliseksi hakea toimeentulotukea. Myös pienimpien eläkkeiden pitää riittää sääliseen toimeentuloon, toimeentulotuelle pitää olla vain poikkeuksellinen tarve, sen ollessa viimesijainen ja väliaikainen toimeentulon muoto.

Asumisen kustannukset ovat pienituloisilla suurin kiinteä kulu. Kun asumisen kustannukset ovat kohtuulliset, menojen kattaminen koettaan helpoksi pienistä tuloista huolimatta. Kohtuuhintaisen asumisen varmistamiseksi tarvitaan julkista asuntorakentamista. Yksinasuvien ikäihmisten määrän ja osuuden kasvu on merkittävä haaste asumiskustannusten kohtuullisuudelle. 

Tilannetta, jossa ikääntynyt ei saa tarvitsemiaan palveluita, esimerkiksi vaatehuoltoa, peseytymistä, ravitsemusta ja siivousta ei tule hyväksyä. Puhtaus on myös ikääntyneille kuuluva perusarvoja siinä kuin huolenpito tai suojelu. Jokaiselle ikääntyneelle tulee turvata riittävät, laadukkaat ja tarpeenmukaiset sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut riippumatta sosioekonomisesta asemasta ja taloudellisesta tilanteesta. Kun palvelutarve ikääntymisen myötä kasvaa, maksutaakka ei saa nousta kohtuuttomaksi. 

Lähes neljännes ikääntyneistä kokee hyvään elämään tarpeellisten menojen kattamisen käytettävissä olevilla tuloilla hankalaksi. Osa ikäkäistä voi joutua tinkimään jopa ruuasta. Sivistysvaltio ei hyväksy taloudellisista syistä johtuvaa vajaa- tai virheravitsemusta. Ruokajonot ovat hyvinvointivaltion häpeätahra.  Osana ennaltaehkäisevää kotikäyntiä ja ikäneuvolassa pitää arvioida ravitsemus ja ravinnon käyttötottumukset. Ikääntyneiden ravitsemuksen laatuun ja saatavuuteen voidaan reagoida muiden muassa yhteisöllisillä ruokailumahdollisuuksilla sekä kotona asuville että hoivayksiköissä.  

Oikeus turvalliseen vanhuuteen kuuluu kaikille

Ikääntyneillä on oikeus turvalliseen vanhuuteen, joka muodostuu taloudellisesta turvasta ja riittävien ja yksilöllisten tarpeiden mukaan saatavista palveluista. Jos ikääntymisen myötä palveluiden tarve nousee ja eläkeläinen sairastuu, pienituloisella ei ole mahdollista hankkia kaikkia tarvitsemiaan terveydenhuollon ja sairaanhoidon palveluita ja lääkkeitä. Asumiskulujen ohella asiakas- ja palvelumaksuista, lääkekustannuksista ja kuljetuspalveluiden käytöstä muodostuu kohtuuttomat kustannukset, joihin pieni eläke ei riitä. Sivistysvaltiossa ei ole hyväksyttävää, että osa ikäihmisistä joutuu tinkimään mm. lääkäri- ja hoitajakäynneistä, hammashoidoista ja lääkkeistä taloudellisista syistä. Sairauskulut eivät saa johtaa muista perustarpeista tinkimiseen. 

Hyvää elämää edistävien, toimintakykyä ylläpitävien, ja sairauksia ennaltaehkäisevien palveluiden on oltava kaikkien ulottuville. Pienituloisuus vähentää palveluiden käyttöä, vaikka heillä on muita korkeampi palveluiden tarve. Tiedon ja osaamisen puute, häpeä ja asiakasmaksut eivät saa muodostua esteeksi palveluiden käytölle. Iäkkäiden oman ja heidän omaisten aktiivisuuden lisäksi tarvitaan neuvontaa ja ohjausta palveluista ja etuuksista, esimerkiksi asiakasmaksujen huojentamisen mahdollisuudesta. 

Iäkkäiden etujen ja oikeuksien valvonta tulee turvata vanhusasiavaltuutetun toiminnan lisäksi esim. sosiaali- ja potilasasiamiesten avulla. Vanhusneuvostojen asiantuntijuutta ja kokemusasiantuntijoita on hyödynnettävä nykyistä paremmin. Ikääntyneitä on myös osallistettava ja kuultava suunniteltaessa ja kehitettäessä palveluita sekä niiden tarjontaa. 

Kaikilla ikääntyneillä pitää olla valmiudet maksaa vuokra ja vakuutukset, pitää koti lämpimänä ja puhtaana, mahdollisuus terveelliseen ravintoon, yhteydenpitoon läheisiin, yhteiskunnan tapahtumien seuraamiseen ja osallisuuteen, virikkeitä antavaan vapaa-aikaan ja loman viettoon – itsenäiseen elämään ja toimivaan arkeen, niin kauan kuin heidän toimintakykynsä sallii. Toimintakyvyn ehtyessä, palveluasumiseen siirtymisen jälkeenkin ikääntyneelle tulee turvata kodinomaisuus ja arvokas vanhuus. 

Ikääntyneille pienituloisuus ei ole haaste vain välttämättömän toimeentulon kannalta vaan myös osallisuuden näkökulmasta. Myös iäkkäillä hyvä elämä edellyttää mahdollisuutta harrastaa ja kokea, oppia ja sivistyä. Kaikilla ikääntyneillä on oltava mahdollisuus käyttää rahaa myös muuhun kuin perushoitoon ja -hoivaan. Vähimmäiskäyttövaran määrittelyssä huomioidaan hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet: ihmisen itsemäärääminen ja oikeus mielekkääseen, oman näköiseen hyvään elämään. 

Tavoitteitamme

  • Suomen on oltava välittävä ja ikäystävällinen
  • Yhteiskuntaa on kehitettävä siten, että tulevaisuudessa ikääntyneiden henkilöiden terveiden elinvuosien määrä lisääntyy, toimintakyky paranee ja palveluiden tarve pysyy kohtuullisena
  • Hyvä ikääntyminen, hyvinvointi ja hyvä elämä rakentuu riittävälle taloudelliselle toimeentulolle. Eläkeläisköyhyyttä ei pidä hyväksyä
  • Ikääntyneillä on oikeus turvalliseen vanhuuteen, joka muodostuu taloudellisesta turvasta ja riittävien ja yksilöllisten tarpeiden mukaan saatavista palveluista
  • Ikääntyneitä on myös osallistettava ja kuultava suunniteltaessa ja kehitettäessä palveluita sekä niiden tarjontaa

5.5. Vammaisten oikeudet turvattava

Vammaisten ihmisten palvelujen ja elinympäristön lähtökohtana tulee olla ihmis- ja perusoikeuksien toteutuminen. Tilanteen parantamiseksi on lisättävä toimia yhdenvertaisuuden, osallisuuden, osallistumisen sekä saavutettavuuden ja syrjimättömyyden turvaamiseksi. Vammaisia ihmisiä on kohdeltava yksilöinä ja heidän henkilökohtaiset tarpeensa huomioiden. Tämä tarkoittaa, että muun muassa eri palveluiden kilpailutuksissa on otettava palveluiden käyttäjä paremmin huomioon sekä painotettava laadullisia kriteereitä. Vammaisvaikutusten arviointia on vahvistettava lainvalmistelussa. Vammaisten oikeuksien toteutumisen valvontaa tehostamaan on resursoitava nykyistä paremmin yhdenvertaisuusvaltuutetun toiminta.

Selkokielen asemaa on vahvistettava osaksi virkakieltä. Selkokieltä käyttävät vammaisten lisäksi lukihäiriöiset ja suomen kieltä heikosti hallitsevat vieraskieliset. Myös puhetta tukevan, täydentävän ja korvaavan kommunikoinnin muotojen käyttämisen lisääminen parantaa saavutettavuutta. Näin palveluprosessissa voidaan korostaen asiakkaan itsemääräämisoikeutta.

Vammaisuudesta johtuvia palveluita ja tukea tulee olla saatavilla riippumatta henkilön asuinpaikasta tai siitä, minkä lain perusteella palvelu on myönnetty. Vammaisiin kohdistuvat koko elämänmittaiset elinkustannukset ovat huomattavasti suuremmat kuin terveillä. Kuntoutuspalveluja on järjestettävä vauvasta vanhukseen sekä lievästi että vaikeasti vammaisille.

Vapaa liikkuminen on yksi YK:n vammaissopimuksen perusoikeuksista. Vammaisten liikkumisessa on tehtävä runsaammin kohtuullisia mukautuksia suhteessa nykyisiin päätöksiin. Osa vammaisista ei pysty käyttämään julkista liikennettä, joten vammaisten kuljetuspalvelut pitää olla riittävällä tasolla vammaisen tarpeisiin nähden. Palveluiden kehittämisessä on painotettava yhdenvertaisuutta.

Työpaikoilla ei saa syrjiä vammaisia maksamalla heille matalampaa palkkaa kuin ei-toimintarajoitteiselle. Kun vammainen suoriutuu samanarvoisesta ja yhtä vaativasta työstä yhtä hyvin kuin ei-toimintarajoitteinen, hänelle maksetaan alan TES-sopimuksen mukaista palkkaa. Näin työmarkkinoille saadaan lisää palkkatasa-arvoa ja yhdenvertaista kohtelua. Vammaisten henkilöiden työllistymistä tulee tukea. Työelämä on vaihtoehto työkyvyttömyyseläkkeelle. Toimintakeskuksissa työskenteleville on maksettava korvaus, joka kattaa vähintään päivätoiminnasta vammaiselle aiheutuvat kulut. Näillä toimilla vammaisille voidaan taata taloudellisesti tasa-arvoisempi ja yhdenvertaisempi elämä. 

Tavoitteitamme

  • Vammaisten ihmisten palvelujen ja elinympäristön lähtökohtana tulee olla ihmis- ja perusoikeuksien toteutuminen
  • Eri palveluiden kilpailutuksissa on otettava palveluiden käyttäjä paremmin huomioon sekä painotettava laadullisia kriteereitä
  • Vammaisten henkilöiden työllistymistä tulee tukea
  • Vammaisten oikeuksien toteutumisen valvontaa tehostamaan on resursoitava nykyistä paremmin yhden-vertaisuusvaltuutetun toiminta.