Aloitteessa ehdotetaan nuorisotakuun laajentamista koskemaan myös asumista.

Asuminen on yksi perusoikeuksista. Asuminen on tärkeä osa kaikkien ihmisten arkea ja sen hallintaa. Jokainen tarvitsee katon päänsä päälle, kodin. Asunto on syrjäytymisen ehkäisyn kannalta keskeinen asia. Perustuslain 19 §:n mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää ihmisten asunnonsaamista. Perustuslaki ei kuitenkaan takaa ihmisille asunnonsaamista.

Vaikka Suomessa on määrätietoisesti jo 1980-luvulta lähtien tehty työtä asunnottomuuden vähentämiseksi, asunnottomuus on edelleen ongelma Suomessa. Viimeisimpien tilastojen mukaan vuoden 2012 lopussa oli 7 850 yksinäistä asunnotonta ja 450 asunnotonta perhettä. Pitkäaikaisasunnottomia asunnottomista on hieman yli 1 000 henkilöä. Yli puolet Suomen asunnottomista on helsinkiläisiä. Joka neljäs asunnoton koko maassa ja Helsingissä on alle 25-vuotias. Tilastot perustuvat ARA:n kunnille tekemään asuntomarkkinakyselyyn.

Hallitusohjelmassa on linjattu, että hallituksen tavoitteena on poistaa pitkäaikaisasunnottomuus vuoden 2015 loppuun mennessä. Hallituskaudella jatketaan viime hallituskaudella aloitettua pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmaa (PAAVO). Ohjelman tavoitteena on, että vuosien 2012–2015 aikana Suomeen rakennetaan 1 250 uutta asunnottomille tarkoitettua asuntoa, lisätään asumisneuvojien määrää, tarjotaan asunnottomille päihde- ja mielenterveyspalveluja sekä turvataan vuokra-asuntojen tarjonta. PAAVO-ohjelman toimenpiteiden ansiosta esimerkiksi Kuopio ja Joensuu ovat saaneet jo poistettua pitkäaikaisasunnottomuuden.

PAAVO-ohjelman yhtenä tavoitteena on nuorten asunnottomuuden ennaltaehkäisy. Ohjelman yhtenä alaprojektina Nuorisoasuntoliitto ry koordinoi nuorten asunnottomuuden ennaltaehkäisyhanketta.

Paras tapa edistää kaikkien ihmisten asunnonsaamista on rakennuttaa riittävästi asuntoja, erityisesti kohtuuhintaisimpia vuokra-asuntoja, joista esimerkiksi Helsingin seudulla ja muissa kasvukeskuksissa on eniten pulaa. Esimerkiksi Helsingin seudulla vuonna 2012 ARA-asuntoa jonotti yli 40 000 kotitaloutta.

Asukkaiden valinta valtion tuella rakennettuihin vuokra-asuntoihin perustuu sosiaaliseen tarkoituksenmukaisuuteen ja taloudelliseen tarpeeseen. Näitä arvioidaan asunnonhakijan asunnontarpeen, varallisuuden ja tulojen perusteella. Valtion tuella rakennettujen asuntojen asukasvalintojen ohjausta ja yhdenmukaista käytäntöä varten Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus on laatinut Asukasvalintaoppaan. Asukasvalinnassa etusijalle on asetettava asunnottomat ja muut kiireellisimmässä asunnontarpeessa olevat, vähävaraisimmat ja pienituloisimmat hakijaruokakunnat. Kaikkein kiireellisimmässä asunnontarpeessa voidaan pitää esimerkiksi hakijaa, joka on asunnoton tai vastaavassa tilanteessa oleva. Muihin kuin valtion tuella rakennettuihin asuntoihin on puolestaan vapaa asukasvalinta, eli vuokranantaja voi ottaa asukkaaksi halutessaan kenet tahansa.

Vaikka syrjäytymisen ennaltaehkäisy onkin tärkeää, edellä kuvattuihin asukasvalintakriteereihin sopii huonosti ajatus siitä, että yhdelle ikäryhmälle annettaisiin etuoikeus asunnonsaamiseen. Tämä muuttaisi koko asukasvalinnan perusteet toisenlaisiksi eikä palvelisi asuntoa hakevien kokonaisuutta valtion tukemassa asuntotuotannossa. Lisäksi muihin kuin valtion tuella rakennettujen vuokra-asuntojen asukasvalintaan ei voitaisi vaikuttaa.

Tonttikustannus muodostaa keskimäärin noin neljänneksen osuuden kohtuuhintaisen asumisen kustannuksista. Kunnat vastaavat kaavoituksesta, jolla mahdollistetaan täydennys- ja uusien asuntoalueiden rakentaminen. Kun kaavoitus ja kunnan oma aktiivinen maapolitiikka toimivat kunnolla, on kunnissa riittävästi kaavoitettua maata rakentamiseen. Tämä puolestaan auttaa pitämään maan hinnan kohtuullisena.

Hallituksen marraskuussa 2013 hyväksymässä rakennepoliittisen ohjelman toimeenpanossa edellytetään monin eri keinoin kuntien tehostavan kaavoitustaan, etenkin metropolialueella. Ohjelman mukaan kuntien tulee edistää kaavoitusta tiivistämällä jo rakennettuja alueita, lisätä rakennusten korkeutta erityisesti lähellä keskustaa ja rakentamalla alueille, joiden sijainti on hyvä. Edelleen ohjelmassa todetaan, että valtio arvioi infrastruktuuri- ja palveluinvestointejaan kuntien kaavoituksen tulosten perusteella ja edellyttää, että kunnissa on käyttöön otettavissa jatkuvasti vähintään noin viiden vuoden asuntotuotantotavoitetta vastaava tonttivaranto.