Maailmantalouden kehitys on ollut kaksijakoista. Globaali köyhyys on vähentynyt miljoonien ihmisten noustessa kurjuudesta niukkaan toimeentuloon ja kasvavassa määrin myös keskiluokkaan. Kaikki eivät silti ole päässeet osallisiksi kasvusta ja alueelliset erot ovat suuria. Myös kehittyneissä talouksissa muutokset ovat olleet ristiriitaisia. Samalla kun tasa-arvossa on edistytty, ovat taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus ja syrjäytymisen vaara kasvaneet.
Tarjolla on ennennäkemättömiä ja nopeita rikastumismahdollisuuksia perittyä varallisuutta tai markkinoiden korkealle hinnoittamia tietotaitoja omaaville. Sen sijaan niille, joiden lähtökohdat tai valmiudet ovat heikompia, sosiaalisen ja työstä syrjäytymisen riski on kasvanut. Tämä on johtanut maailman varallisuuden keskittymiseen niin, että rikkain yksi prosentti maailman väestöstä omistaa puolet maapallon kaikesta varallisuudesta. Vielä räikeämpi on Oxfamin laskelma, jonka mukaan yksin kahdeksan rikkainta ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon varallisuutta kuin varattomin puolikas koko maapallon väestöstä, eli 3,7 miljardia ihmistä.
Globaalin verotusjärjestelmän puutteiden, valtioiden välisen verokilpailun sekä yksilöiden ja yritysten aggressiivisen verojen välttelyn seurauksena menetetään globaalisti valtava määrä verotuloja. Mahdollisuus vältellä veroja tuottaa varallisuuden kasaantumista, mutta aiheuttaa myös aukon hyvinvoinnin rahoittamiseen.
Talouden rakennemuutos on lisännyt keskiluokan ja pienituloisten ihmisten toimeentulon epävarmuutta. Sääntelyn purkaminen varsinkin finanssisektorilta ja julkisen sektorin heikentäminen ovat johtaneet epävakaampaan talouteen ja suurempiin tuloeroihin. Markkinaliberalistisen talouspolitiikan tulokset ovat olleet enemmistön kannalta epäsuotuisia. Kasvaneet tuloerot ja vapaammat pääomanliikkeet eivät ole tuottaneet luvattua kasvua tai työpaikkoja. Varallisuuden ja mahdollisuuksien epätasainen jakautuminen on haitaksi yhteiskunnalliselle kehitykselle.
Pääomatulojen kansantalouksia ja palkkatuloja nopeampi kasvu on pahentanut taloudellista eriarvoisuutta globaalisti ja heikentää pitkällä aikavälillä myös kansanvaltaa. Rahoitusmarkkinoiden suhteellisen osuuden kasvulla on ollut epävakauttava vaikutus. Finanssikriisien toistumisen vaara on ilmeinen ja siihen tulee vastata tiukemmalla sääntelyllä.
Suomessa tuloerot ovat kansainvälisesti vertaillen pieniä, mutta tuloerojen kasvu on puolestaan ollut nopeampaa kuin monessa muussa maassa. Työmarkkinajärjestelmä on onnistunut ylläpitämään palkansaajaväestön reaaliansioiden kasvua ja jakamaan näin kasvun hedelmiä. Sitä vastoin pienituloisimman kymmenyksen suhteellinen asema on heikentynyt Suomen taloustilanteen heikon kehityksen ja siitä seuranneiden etuusjäädytysten ja leikkausten seurauksena. Samanaikaisesti heikolla taloustilanteella ei ole ollut samanlaista vaikutusta suurituloisimman kymmenyksen tulojen kehittymiseen. Myös varallisuuserot ovat kasvaneet Suomessa yhtäjaksoisesti 1980-luvun lopulta alkaen ja entistä suurempi osa varallisuudesta on keskittynyt varakkaimmalla kymmenelle prosentille väestöstä ja heidänkin joukossaan eniten varakkaimmalle prosentille. Muutoksen taustalla on muun muassa omistamisen verotuksen keventyminen, joka liittyy muun muassa ansio- ja pääomatuloverotuksen eriyttämiseen.
Kohtuullisten tuloerojen yhteiskunnat ovat kaikkein vakaimpia yhteiskuntia. Ihmisten välisiä tuloeroja on syytä kaventaa oikeudenmukaisella tulonjaolla ja riittävällä toimeentulolla. Yhteiskunnan vakauden lisäämiseksi perinteisestä tulonjakopolitiikasta on syytä siirtyä kohti kokonaisvaltaisempaa ensijakopolitiikkaa. Ensijakopolitiikan tavoite on varmistaa, että tasa-arvo kasvaa ja työn arvonlisäys sekä tuotto jakautuvat tasaisesti. Tavoitteena on yhteiskunnan rakenteiden muokkaaminen niin, että tasa-arvoa voidaan luoda ennakoiden, eikä vain markkinoiden toiminnan aiheuttamia vahinkoja korjaamalla ja tasaamalla eroja jälkikäteen tulonsiirroilla. Tämä vaatii nykyisten markkinoiden muokkaamista, sääntelyn vahvistamista ja tuoton ja vaurauden jakautumista uudella tavalla. Ensijaon politiikka tarkoittaa siirtymistä pelkistä tulonsiirroista kokonaisvaltaiseen tasa-arvon luomiseen.
Yksilötasolla tarkasteltuna talouden murros on pahentanut syrjäytymisen vaaraa. Vanhempien köyhyys ja rajatut mahdollisuudet periytyvät usein seuraaville sukupolville. Suomessa on kymmeniä tuhansia köyhyydessä eläviä lapsiperheitä ja liian moni joutuu turvautumaan leipäjonoihin. Köyhyyttä ja sen vaikutuksia pitää tutkia, ja meidän tulee tehdä määrätietoista politiikkaa köyhyyden vähentämiseksi. Kasvava eriarvoisuus on koskettanut lisääntyvästi myös säännöllisissä palkkatöissä olevia pienituloisia ihmisiä. Työn tulosten jakosuhde omistajien, johtajien ja työntekijöiden välillä on merkittävä eriarvoisuuden lähde. Nykyinen kehitys, jossa yhä suurempi osa yhteisen työn tuloksista maksetaan omistajille, pahentaa eriarvoisuutta.
Eriarvoisuus näkyy kärjistetysti eri sosiaaliryhmien ja myös sukupuolten välisissä terveyseroissa. Köyhä elää sairaampana ja kuolee nuorempana kuin varakas ja koulutettu. Toimivalla sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmällä on siksi merkittävä rooli eriarvoistumisen ehkäisemisessä.
Koko 2000-luvun tekeillä ollut sote-uudistus vietiin SDP:n johdolla viimein maaliin. Uudistuksen tavoitteena on vähentää kansalaisten terveyseroja, hillitä sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten kasvua, lisätä palveluiden integraatiota sekä parantaa palveluiden saatavuutta. Sosiaali- ja terveydenhuollon erityisinä haasteina ovat olleet perustason palveluiden saatavuus, esimerkiksi lääkäriin pääsy. Terveyspalveluiden asiakasmaksut ovat muodostuneet pienituloisimmille kansalaisille esteeksi palveluihin pääsylle. Sadoilla tuhansilla suomalaisilla on perinnässä terveydenhuollon asiakasmaksuja. Nyt myös akuutti henkilöstöpula hankaloittaa tavoitteisiin pääsyä. Uudistuksella on kuitenkin luotu rakenne ja pohja paremmille sote-palveluille. Uudistusta ja alan kehittämistä on jatkettava määrätietoisesti tulevina vuosina.
Hyvinvointivaltion sosiaalipalvelut ovat yksilöiden ja perheiden tukena vastoinkäymisten kohdatessa. Samalla pohjoismaisen mallin lähtökohtana on ollut tasata ihmisen elinkaaren aikaisia palvelutarpeiden vaihteluita. Lapsuudessa perheiden tukena on kattava neuvolajärjestelmä ja varhaiskasvatus. Ikääntyville ihmisille tarjotaan erilaisia palveluita, jotta asuminen omassa kodissa olisi mahdollista.
Valitettavasti työelämän ja yhteiskunnan muutokset ovat johtaneet siihen, että työllisyysaste on 2000-luvulla ollut jatkuvasti alhaisempi kuin hyvinvointivaltion erilaisten palveluiden rahoittaminen edellyttäisi. Suomen väestö ikääntyy nopeasti ja työikäisen väestön ja muun väestön muodostama huoltosuhde heikkenee 2020-luvun edetessä. Osa väestöstä on pysyvästi syrjäytynyt työelämästä ja yhteiskunnallisesta toiminnasta ylipäänsä. Lisäksi huono-osaisuus, esimerkiksi työttömyys, näyttäisi vahvasti periytyvän Suomessa. Vanhat lääkkeet eivät näyttäisi tepsivän eriarvoisuuden tehokkaaseen torjuntaan.
SDP TOIMII SEN PUOLESTA, ETTÄ SUOMI ON SOSIAALISESTI EHEÄ JA ERIARVOISUUTTA AKTIIVISESTI VÄHENTÄVÄ YHTEISKUNTA. KESTÄVÄ JA OIKEUDENMUKAINEN TALOUSJÄRJESTELMÄ ON VÄLINE IHMISTEN PAREMMAN ELÄMÄN RAKENTAMISEEN. VAHVA TALOUS MAHDOLLISTAA KESTÄVÄN YHTEISKUNTAKEHITYKSEN.
5.1. Talouspolitiikan ytimessä korkea työllisyys, tuottavuuden kasvu ja oikeudenmukainen verotus
Keskipitkän aikavälin talouspoliittinen linja
Talouspolitiikan päämääränä tulee olla hyvinvoinnin lisääminen. SDP:n talouspolitiikan perustana on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä, työllistävä kasvu. Kestävä talouden kasvu on väline, joka mahdollistaa yhteiskunnan eheyden, ihmisten osallisuuden ja julkisen talouden kestävyyden. Ilmastonmuutoksen torjunta sekä luontokadon ja eriarvoisuuden vähentäminen ovat myös talouspoliittisen päätöksenteon ytimessä. Talouspolitiikan on luotava uskoa ja turvallista näkymää tulevaan kaikille.
Talouskasvu, työ ja hyvinvointivaltio muodostavat kiinteän kokonaisuuden. Toimiva hyvinvointivaltio, koulutus, julkiset palvelut sekä investoinnit tutkimukseen ja tuotekehitykseen ovat Pohjoismaiden taloudellisen menestyksen perusta. Ne luovat yhteiskunnallista vakautta, joka on taloudellisen toiminnan perusedellytys.
Viime vuodet olemme eläneet erilaisten kriisien keskellä. Se on osoittanut, että hyvinvointivaltion rakenteet muodostavat verraten toimivat puitteet kriiseistä selviämiseksi ja niihin reagointiin. Niin talouden kuin hyvinvoinnin mittareilla mitaten selvisimme koronakriisin ensimmäisten vaiheiden yli maailman kärkikastissa. Työllisyys palautui ennätystasolle pandemian yhä jatkuessa.
Kriisien kokemuksista on opittava, jotta olemme varautuneita paremmilla työkaluilla tuleviin riskeihin, joita muun muassa ympäristön tilan heikentyminen globaalisti voi aiheuttaa. Aktiivinen talouspolitiikka on välttämätöntä yllättävissä käänteissä ja suhdannevaihteluissa. Sen takia vahva julkinen talous on osa kansallista kriisikestävyyttä. Samalla talouspolitiikan on oltava kaikissa olosuhteissa oikeudenmukaista, jolloin maksukykyisemmät kantavat suuremman vastuun.
Investoinnit paremman tulevaisuuden kannalta välttämättömiin toimintoihin vahvistavat julkista taloutta kestävästi pitkällä aikavälillä. Vahva sosiaalinen pääomamme ja osaamisemme sekä sopimisen voimaan nojaava perinteemme ovat jatkossakin kivijalkoja, joiden pohjalta modernia Suomea tulee kehittää.
Markkinatalous on tehokas tapa järjestää taloudellinen toiminta silloin, kun markkinoilla on edellytykset toimia kestävästi ja tehokkaasti. Julkisen vallan tulee määrittää säännöt, jossa talousjärjestelmä toimii. Toimiva markkinatalous edellyttää toimivaa kilpailua.
Yrittäjyydellä on tärkeä rooli talouskasvun luomisessa. Markkinataloudessa yrityksillä on keskinäisen kilpailun ja voitontavoittelun takia kannustimia kehittää uusia toimintatapoja ja tuotteita. Tämä luo talous- ja tuottavuuskasvua.
Toimiva kilpailu estää ylisuurten voittojen syntymistä ja omaisuuksien keskittymistä. Valtion on toimillaan turvattava tasapuoliset kilpailun edellytykset. Markkinoilla syntyvää tulon- ja omaisuuksien jakoa on lisäksi tasoitettava myös vero- ja sosiaalipolitiikan keinoin. Silloin, kun markkinoilla ei ole edellytyksiä päästä tehokkaisiin ja oikeudenmukaisiin lopputuloksiin, tuotanto järjestetään pääsääntöisesti julkisen vallan toimin.
Toimiva markkinatalous kohtaa yhä suurempia haasteita eri puolilla maailmaa ja etenkin teollisuusmaissa. Globalisaatio, teknologinen kehitys, markkinoiden keskittyminen ja verojen maksamisen välttely ovat luoneet monissa maissa taloudellista eriarvoisuutta, epävarmuutta ja näköalattomuuden tunnetta. Samalla tuottavuuden kasvu on hidastunut selvästi aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Huoli ilmastosta, luonnon kantokyvystä sekä kansainvälisestä turvallisuustilanteesta varjostaa ihmisten uskoa tulevaisuuteen. Nämä ilmiöt ovat luoneet poliittista ja taloudellista epävakautta, mikä kärjistyessään uhkaa pahimmillaan demokratiaa ja toimivaa markkinataloutta.
Globalisaatio ja teknologinen kehitys ovat lähtökohtaisesti myönteisiä ja taloudellista hyvinvointia lisääviä ilmiöitä, mutta niiden hyötyjen on jakauduttava oikeudenmukaisella tavalla. Markkinatalouden tulee toimia kaikkien ihmisten hyväksi tavalla, jossa lopputulokset ovat oikeudenmukaisia ja jokainen voi luottaa omaan tulevaisuuteensa turvallisin mielin.
Työ on hyvinvointivaltion perusta
Työnteko eri muodoissaan antaa mahdollisuudet hyvinvointivaltion palveluiden rahoittamiseen ja tuottamiseen. Julkisen talouden näkökulmasta ihmisen elinkaaren kaksi ensimmäistä vuosikymmentä ollaan palveluiden ja tulonsiirtojen nettosaajina. Seuraavat neljä tai viisi vuosikymmentä ihminen on yhteiskunnalle nettomaksaja tullakseen jälleen eläköidyttyään hiljalleen palveluiden ja tulonsiirtojen nettosaajaksi.
Tämä julkiseen talouteen keskittyvä tarkastelu jättää ulkopuolelleen esimerkiksi vapaaehtoistyötä ja kotona tehtävää työtä, kuten eläkeläisten lapsilleen ja lapsenlapsilleen tarjoamaa apua. Näillä on suuri yhteiskunnallinen merkitys, mutta julkisiin palveluihin ja tulonsiirtoihin keskittyvä tarkastelu on kuitenkin hyvinvointivaltion rahoituksen kannalta olennainen.
Suomen väestön ikärakenteen muutos on otettava huomioon palveluiden ja tulonsiirtojen rahoituksessa. Eläkkeelle siirtyneet ikääntyvät ikäluokat ovat suuria, ja nyt syntyvät ikäluokat pieniä. Huoltosuhteen muutos 2020-luvulla vaatii tuottavuuden nostamista ja tuotantorakenteen uudistamista, sekä maahanmuuton lisäämistä, jotta hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen rahoitus voidaan taata ja niitä saadaan kehitettyä paremmiksi. Myös työllisyyttä on kasvatettava niin, että suurempi osa työikäisestä väestöstä on työssä tai opiskelemassa. Samalla on huolehdittava siitä, että työstä saa vastaisuudessakin säällisen palkan. Muuttuvan työn ja pirstaloituvien työurien aikana on erityisen tärkeää suojata työntekijöiden oikeuksia ja oikeutta säälliseen palkkaan. Vain siten voidaan turvata myös hyvinvointivaltion rahoitus.
Korkean työllisyyden lisäksi hyvinvointivaltion rahoittaminen edellyttää talouskasvua, joka perinteisesti on syntynyt kolmen tekijän vaikutuksesta. Työllisten määrän ja pääomien kasvun ohella kestävän talouskasvun mahdollistaja on työn tuottavuuden parantaminen. Korkeampi tuottavuus syntyy ottamalla käyttöön uutta teknologiaa sekä vahvistamalla työntekijöiden osaamista. Koulutus vaikuttaa merkittävästi työllisyyteen ja siten väestön koulutustason nosto parantaa taloudellista huoltosuhdetta. Työvoimatarpeen kasvu painottuu voimakkaasti korkeakoulutusta vaativiin tehtäviin ja Suomessa pula korkeaa osaamista vaativissa ammattiryhmissä on jo nyt kansainvälisesti poikkeuksellisen paha.
Työllisyys- ja tuottavuuskehitystä heikentää koulutustason jääminen jälkeen muiden kehittyneiden maiden tasosta. Tuottavuuden kasvattaminen edellyttää, että Suomen työvoiman koulutustasoa nostetaan. Tuottavuuden kasvaessa uuden teknologian avulla on huolehdittava kasvun tulosten oikeudenmukaisesta jakautumisesta muun muassa verotuksen keinoin. Suomen talouden on perustuttava jatkossakin korkean jalostusarvon tuotteisiin ja palveluihin. Samalla on varmistettava, että tulevaisuuden talouskasvu on myös ekologisesti kestävää eikä siten uhkaa ilmastonmuutoksen ja luontokadon vastaista työtä.
Turvallinen työelämän murros
Suomen työmarkkinoilla on havaittavissa kolme keskeistä muutostrendiä. Ensimmäisessä matalan osaamisen työ vähenee teknologisen kehityksen seurauksena. Työelämän osaamisvaatimukset ovat kasvaneet. Etenkin matalapalkka-aloilla tuotantoa on korvattu uusilla teknologioilla, mutta myös keskipalkkaisia ja korkeiden ansioiden asiantuntijatyötä voidaan korvata ja tehostaa muun muassa digitalisaatiolla ja tekoälyllä. Alustatalouden kehittyminen on muuttanut työelämän rakennetta, kun aiemmin palkkasuhteisia tehtäviä tuotetaan monenkirjavina toimeksiantoina.
Toinen iso muutos on elinkeinorakenteen muuttuminen. Teollisuuden työpaikat ovat vähentyneet 2000-luvulla ja palvelualojen työpaikkojen määrä on kasvanut. Rakennemuutosta tapahtuu myös toimialojen sisällä. Käytännössä monen työntekijän on täytynyt siirtyä toimialalta toiselle ja ammatista toiseen elinkeinorakenteen muuttuessa. Viime vuosina pula osaavasta työvoimasta on lisääntynyt.
Kolmas muutos koskee työpaikkojen määrän muutosta alueellisesti. Valtaosa uusista työpaikoista syntyy ja on syntynyt kasvukeskuksiin. Ainoastaan muutamassa eteläisessä maakunnassa Suomessa työpaikkojen määrä on pitkällä aikavälillä kasvanut. Työpaikkojen alueellinen muutos on vaikuttanut myös asuntomarkkinoihin ja asumisen hintaan. Asumisen kalleus hidastaa työvoiman liikkuvuutta.
Kaikki edellä kuvatut trendit sekä muut globalisaatioon ja teknologisen kehitykseen liittyvät ilmiöt muokkaavat ihmisten työtä ja toimeentulon edellytyksiä. Siksi tarvitaan toimenpiteitä, jotka auttavat hallitsemaan ja ohjaamaan näitä ilmiöitä ja niiden lopputuloksia ihmisten näkökulmasta.
Aktiivista työvoimapolitiikkaa tulee tehostaa merkittävästi nykyisestä muiden Pohjoismaiden esimerkkien mukaisesti. Se tarkoittaa toimiva ja yksilöllisiä työllisyyspalveluja, palkkatuen käytön lisäämistä, toimivia välityömarkkinoita ja myös julkisen sektorin roolia työllistäjänä. Osatyökykyiset ja työkyvyttömät tulee huomioida heidän omista lähtökohdistaan. Liikenne-, asunto- ja maankäyttöpolitiikalla on lisättävä työvoiman liikkumisen edellytyksiä ja turvattava kohtuuhintainen asuminen.
Työllisyyttä tulee kasvattaa erityisesti pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevien, pitkäaikaistyöttömien, nuorten, osatyökykyisten, maahanmuuttajien, nuorten naisten ja ikääntyneiden kohdalla. Se edellyttää erityisesti nykyistä huomattavasti aktiivisempaa työvoima- ja sosiaalipolitiikkaa sekä läpi elämän jatkuvaa osaamisen kehittämistä. Pidemmällä aikavälillä koulutustason nosto vahvistaa työllisyyttä ja tuottavuutta. Palvelujen ja sosiaaliturvan kehittämisen ohella työelämän pelisääntöjä on uudistettava niin, että työmarkkinoiden riskit eivät kasaannu heikoimmassa asemassa olevien kannettavaksi. Työsuojeluviranomaisten resurssit on turvattava, jotta viranomaisilla on edellytykset valvoa, että työelämä on kaikille reilua ja kaikki noudattavat työelämän pelisääntöjä. Tärkeätä on yhteisvastuu ja kaikkien pitäminen yhteiskunnan kehityksessä mukana.
Talouspolitiikan ja työmarkkinapolitiikan koordinaatio edellyttää toimivia suhteita työmarkkinaosapuolten ja valtion välillä. Tarvitaan luottamukseen perustuvaa kolmikantaista yhteistyötä. Reilu työelämä perustuu toimiviin neuvottelusuhteisiin työelämän osapuolten ja valtion välillä. Valtakunnalliset ja yleissitovat työ- ja virkaehtosopimukset tuovat ihmisille turvaa. Työlainsäädännön kehittäminen edellyttää aitoa yhteistyötä valtion ja työmarkkinaosapuolten välillä. Lisäksi työelämän pelisääntöjä voidaan kehittää sopimuspohjaisesti.
Palvelujen, turvan ja työelämän pelisääntöjen lisäksi on huolehdittava, että työllisyys kehittyy alueellisesti tasapainoisella tavalla ja että mikään alue ei jää jälkeen. Alueiden elinvoimaa tulee vahvistaa niiden omien vahvuuksien ja voimavarojen pohjalta. Se otetaan huomioon myös julkisen hallinnon palvelujen sijoittamisessa. Suomi tarvitsee useita kasvukeskuksia, ja niiden ympärille seudullisia keskuksia, jotka toimivat alueidensa taloudellisina vetureina.
Suomi elää kansainvälisestä kaupasta
Suomi on pieni avotalous, jonka talouden kehitys ja kasvu on riippuvaista kansainvälisestä kaupasta. Suomi toteuttaa kauppapolitiikkaa EU:n puitteissa, mikä tarkoittaa, että kauppasuhteet kolmansien maiden kanssa määritellään unionin tasolla. EU tarjoaa kokoamme suuremman neuvotteluaseman ja mahdollisuudet edistää arvojemme mukaista kauppapolitiikkaa globaalilla tasolla. Yksin Suomi olisi hyvin pieni toimija neuvottelupöydissä, osana EU:ta voimme puolustaa etujamme paremmin. Suomen on ajettava kauppapoliittisia etujaan ja tavoitteitaan aktiivisesti EU:n kautta.
Vakaa ja monenkeskinen sääntöperusteinen maailmanjärjestys ja vapaa kauppa ovat viennin ja talouskasvun tärkeitä edellytyksiä. Kansainvälisen yhteistyön keinoin tulee huolehtia siitä, että eri maissa toimivat yritykset eivät saa kilpailuetua esimerkiksi polkemalla työntekijöiden oikeuksia, muita ihmisoikeuksia, laiminlyömällä vastuuta ympäristöstä tai välttelemällä veroja.
Talouspolitiikka tähtää suomalaisten yritysten menestyksen edellytysten vahvistamiseen kansainvälisillä markkinoilla. Elinkeinoelämällä pitää olla Suomessa vakaa, ennustettava sekä kasvuun ja investointeihin kannustava toimintaympäristö. Suomen kilpailuetu korkean koulutuksen hyvinvointivaltiona syntyy ennen muuta korkeasta osaamisesta, teknologiasta ja laadukkaista tuotteista sekä palveluista. Julkisen vallan on osaltaan varmistettava tulevaisuuden elinkeinojen tarvitseman päästöttömän energian saatavuus sekä muu kestävän talouden vaatima infrastruktuuri. Tämän ohella on pidettävä huolta kustannuskilpailukyvystä. Osaavan työvoiman ohella laadukkaat julkiset palvelut sekä infrastruktuuri tukevat suomalaisten yritysten menestystä.
Aktiivisella talous- ja elinkeinopolitiikalla tähdätään viennin pohjan laajentamiseen useammille toimialoille ja erityisesti korkeamman jalostusasteen ilmastoystävällisiin tuotteisiin.
Suhdannevaihtelut ovat Suomen kaltaisessa taloudessa usein voimakkaita. Finanssipolitiikka ja aktiivinen työmarkkinapolitiikka on mitoitettava suhdannetilanteen edellyttämällä tavalla vastasyklisesti. Kasvun hidastuessa sitä tuetaan aktiivisen finanssipolitiikan keinoin.
Kehysjärjestelmän pitää tukea hyvää talouspoliittista päätöksentekoa. Sääntöjen pitää mahdollistaa vastasyklinen suhdannepolitiikka ja suhdanteiden tasoittaminen. Kehysjärjestelmän pitää huomioida myös verotukseen tehtävät muutokset, jotta säännöt eivät vääristä talouspoliittista päätöksentekoa suosimalla veronkevennyksiä tai verotukia menolisäysten sijaan.
Kasvun edellytysten vahvistaminen
Suomi osallistuu valtiona monin tavoin kasvun edellytysten vahvistamiseen. Valtio tukee organisaatioidensa kautta yritysten tutkimus-, tuotekehitys- ja innovaatiotoimintaa. Korkeakoulut hyödyttävät suoraan soveltavan tutkimuksen osalta suomalaista elinkeinoelämää. Epäsuorasti kasvun edellytyksiä vahvistaa korkeakoulujen perustutkimus sekä niiden järjestämä koulutus, joka tuottaa osaajia työelämään. Etenkin pitkällä aikavälillä perustutkimuksen merkitys on suuri.
Vaikka julkinen sektori ei yksityisen tapaan osallistu toimijoiden väliseen kilpailuun, on myös sen tärkeää jatkuvasti parantaa työn tuottavuutta. Julkisen sektorin tehokkuuden parantaminen tarkoittaa sitä, että lopputuotteiden, palveluiden tai päätösten laatu paranee. Digitalisaatio mahdollistaa palvelujen sekä päätöksenteon automatisoinnin lisäämisen. Samalla asiointi tapahtuu yhä useammin lähempänä ihmisiä virtuaalisesti heidän kodeissaan sekä julkisen hallinnon palvelupisteissä. Tämä mahdollistaa myös joustavamman henkilöstöpolitiikan ja tuo säästöjä tilankäytössä ja matkustamisessa.
Valtio ja muu julkinen hallinto vastaavat siitä, millainen toimintaympäristö yrityksillä on toimia. Suomessa hyvät yritystoiminnan edellytykset muodostuvat ennen muuta yhteiskunnallisesta vakaudesta. Vakaus perustuu Suomessa muun muassa avoimeen lainsäädännön valmisteluun, päätöksenteon ennakoitavuuteen, tehokkaaseen julkiseen hallintoon sekä korruption vähäisyyteen.
Yhteiskunnallisen vakauden kannalta olennaisia tekijöitä ovat myös oikeudenmukainen tulonjako, toimivat julkiset palvelut ja heikoimmassa asemassa olevien pitäminen mukana yhteiskunnassa. Pienen julkisen sektorin maissa on yleensä taloudellisen eriarvoisuuden aiheuttamia sosiaalisia ongelmia sekä heikko hallinto ja riittämätön infrastruktuuri, jotka luovat myös yritystoiminnalle riskejä sekä kustannuksia. Tasa-arvoon perustuva luottamus on suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tärkeä pääoma, joka hyödyttää niin yrityksiä kuin työntekijöitä.
Kilpailullisilla markkinoilla julkisen vallan tulee varmistaa kilpailun toimivuus. Se edellyttää erityisesti markkinavoiman keskittymisen estämistä, kuten kartellien tai monopolien syntymiseen puuttumista. Lisäksi se edellyttää markkinoiden toiminnan seuraamista ja tarpeellista puuttumista aloilla, joilla keskittymisen riski on olemassa. Luonnollisten monopolien tulee olla lähtökohtaisesti julkisia. Tehokas kilpailupolitiikka edellyttää myös vahvaa ja riittävästi resursoitua sekä itsenäistä kilpailuviranomaista.
Elinkeino- ja innovaatiopolitiikan kokonaisuuteen kytkeytyy myös aktiviinen omistajapolitiikka. Omistajapolitiikan tulee tukea elinkeinopolitiikan uudistamista, uutta luovaa liiketoimintaa sekä yhteiskuntavastuullisuutta. Valtion omistajapolitiikalla vahvistetaan omistajuutta kansallisesti tärkeillä aloilla ja torjutaan Suomen ajautuminen tytäryhtiötaloudeksi. Valtion tulee säilyttää määräysvalta sellaisissa valtionyhtiöissä, joissa turvataan strategisia intressejä kuten huoltovarmuus sekä infrastruktuuri.
Verotus vastaa maailman muutoksiin
Verotus on keskeinen työkalu, jolla taataan hyvinvointivaltion edellytykset. Verotuksella on toteutettava seuraavia kolmea päätavoitetta.
Ensiksi verotuksella rahoitetaan laadukas koulutus, terveys, hoiva, muut julkiset palvelut, etuudet ja infrastruktuuri. Sillä rahoitetaan myös oikeusvaltion instituutiot, joilla turvataan perus- ja ihmisoikeudet kaikille. Näin verotus tukee välillisesti myös suomalaisten yritysten kilpailukykyä. Verotus on siis keskeinen osa kestävää julkisen talouden hoitamista ja sen taso tulee arvioida suhteessa yleiseen taloustilanteeseen ja julkisin menopaineisiin. Keskipitkällä aikavälillä julkisten menojen kehitys näyttää siltä, että verotuloja on kerättävä nykyistä enemmän. Tämä johtuu siitä, että muun muassa väestön ikääntyminen, koulutuksen ja tutkimuksen kehittäminen, kansallisen turvallisuuden varmistaminen, sekä ilmastonmuutokseen vastaaminen edellyttävät julkisia lisäsatsauksia.
Toiseksi verotuksella vähennetään eriarvoisuutta ottamalla maksukyky huomioon verotuksessa. Oikeudenmukainen verotus tarkoittaa, että samaa tuloa ja varallisuutta verotetaan saman verran ja suurta enemmän. Kolmanneksi verotuksella ohjataan yhteiskuntaa kestävämpään suuntaan sekä huolehditaan Suomen kilpailukyvystä ja positiivisesta työllisyyskehityksestä. Näin toimien edistetään ympäristön, hyvinvoinnin ja talouden kannalta kestävämpää kulutusta ja tuotantoa sekä edistetään hyvinvointia.
Verotuksen kolmen päätavoitteen saavuttaminen edellyttää yleisesti hyväksyttyä hyvää veropolitiikkaa, joka kiteytyy periaatteeseen: tiiviit ja laajat veropohjat mahdollistavat alhaiset verokannat. Sen lisäksi verotus toimitetaan mahdollisimman vähällä vaivalla, täsmällisesti ja asiakasystävällisesti.
Verotuksen sukupuolittuneet vaikutukset tulee huomioida. Esimerkiksi kuukautis- ja inkontinenssisuojien arvonlisävero tulee laskea farmasiatuotteiden tasolle. Suurituloisiin ja varakkaisiin suhteellisesti raskaammin kohdistuva progressiivinen verotus on välttämätön osa tulo- ja varallisuuserojen hillintää. Digitaalinen talous on johtanut voittojen keskittymiseen globaalisti yhä harvemmille yrityksille samalla, kun ekologinen murros kohdistuu raskaammin pienituloisiin. Tämän vuoksi verotusta tarvitaan aiempaa enemmän taloudellisen eriarvoisuuden hillinnässä.
Verotusta on uudistettava oikeudenmukaisemmaksi siirtämällä verotuksen painopistettä työn verotuksesta omistamisen verotukseen ensisijaisesti veropohjaa tiivistämällä eli puuttumalla muun muassa veronkiertoon ja aggressiiviseen verosuunnitteluun. Samalla pääomatulojen verotusta uudistetaan nykyistä progressiivisemmaksi, jolloin suurten varallisuuksien verotus kiristyy. Oikeudenmukainen verotus pysäyttää myös varallisuuden keskittymisen kaikkein varakkaimmille. Tiiviit veropohjat ja tasapuolinen verotus tukevat lisäksi talouskasvua, kun esimerkiksi suuryrityksiä tai tiettyjä sijoitusmuotoja ei suosita kohtuuttomasti muiden kustannuksella.
Verokilpailussa tapahtunut käänne mahdollistaa veropohjien tiivistämisen ja kansainvälisen harmonisoinnin, jota tulee edistää. Verotuksen painopisteen siirtäminen omistuksiin tarkoittaa samalla, että työn ja kuluttamisen verotusta kevennetään. Nämä verot kohdistuvat raskaimmin pieni- ja keskituloisiin. Verotuksen rakenteen muuttaminen eli verotuksen painopisteen siirtäminen on toteutettava niin, että julkisen talouden kestävyys turvataan pitkällä aikavälillä. Tässä on otettava huomioon myös kuntien ja hyvinvointialueiden tarpeet.
Systemaattisella veropolitiikalla voidaan osaltaan tukea kestävää kehitystä. Myös taloutta voidaan uudistaa verotuksella muun muassa poistamalla työllistymisen esteitä. Veropohjien tiivistäminen tukee kilpailua ja talouskasvua. Kestävää kehitystä ja terveyttä on edistettävä siten, että kulutus- ja tuotantoverotusta koskevissa päätöksissä otetaan ympäristö- ja terveysnäkökulmat johdonmukaisesti huomioon. Verotus on jatkossakin keskeisessä roolissa päästöjen vähentämisessä sekä luonnonvarojen kestävämmän käytön varmistamisessa. Näitä tavoitteita edistetään myös kansainvälisissä neuvotteluissa, jotta verotuksella voitaisiin vahvistaa tehokkaammin kestävää kehitystä.
Tavoitteitamme
Talouspolitiikan päämääränä tulee olla hyvinvoinnin lisääminen.
Markkinatalouden tulee toimia kaikkien ihmisten hyväksi tavalla, jossa lopputulokset ovat oikeudenmukaisia ja jokainen voi luottaa omaan tulevaisuuteensa turvallisin mielin.
Työn tuottavuutta on kasvatettava, jotta hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen rahoitus voidaan taata ja niitä saadaan kehitettyä paremmiksi.
Työllisyyttä on kasvatettava niin, että suurempi osa työikäisestä väestöstä on työssä tai opiskelemassa.
Talouspolitiikan ja työmarkkinapolitiikan koordinaatio edellyttää toimivia suhteita työmarkkinaosapuolten ja valtion välillä.
Elinkeinoelämällä pitää olla Suomessa vakaa, ennustettava sekä kasvuun ja investointeihin kannustava toimintaympäristö.
Kehysjärjestelmän pitää tukea hyvää talouspoliittista päätöksentekoa mahdollistamalla suhdanteita tasaava finanssipolitiikka ja kohtelemalla meno- ja veropäätöksiä symmetrisesti.
Verotusta on uudistettava oikeudenmukaisemmaksi siirtämällä verotuksen painopistettä työn verotuksesta omistamisen verotukseen ensisijaisesti veropohjaa tiivistämällä eli puuttumalla muun muassa veronkiertoon ja aggressiiviseen verosuunnitteluun. Samalla pääomatulojen verotusta uudistetaan nykyistä progressiivisemmaksi, jolloin suurten varallisuuksien verotus kiristyy.
Verotusta käytetään julkisen talouden vahvistamiseen, hyvinvointipalveluiden rahoittamiseen sekä taloudellisen eriarvoisuuden vähentämiseen.
Kestävää kehitystä ja terveyttä on edistettävä siten, että kulutus- ja tuotantoverotusta koskevissa päätöksissä otetaan ympäristö- ja terveysnäkökulmat johdonmukaisesti huomioon.
5.2. Sosiaali- ja terveyspalvelut
Julkiset palvelut hyvinvoinnin takaajina
Sosiaali- ja terveyspalveluiden on tuettava koko yhteiskunnan myönteistä kehitystä vähentämällä hyvinvointi- ja terveyseroja sekä ehkäisemällä syrjäytymistä. Toimintaa on ohjattava yhteisesti jaettu käsitys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja turvallisuudesta sekä tavoite hyvästä elämänlaadusta kaikille. Sosiaaliturvan kehittämisen on rakennuttava oikeudenmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden periaatteille. Sosiaalipolitiikan ydintä on heikomman suoja ja suojeluperiaate.
Sosiaali- ja terveyspolitiikan painopiste on pidettävä laadukkaissa ja toimivissa julkisissa, yhteisesti käytetyissä sekä yhteisesti rahoitetuissa palveluissa. Erityisesti peruspalveluita tulee vahvistaa. Universaalit julkiset palvelut vähentävät eriarvoisuutta ja lisäävät kansalaisten kokemusta yhteisyydestä. Samalla ne tarjoavat paikkoja, joissa eri taustaiset ihmiset kohtaavat. Kehityskulku, jossa paremmassa asemassa oleva väestönosa käyttää yksityisiä palveluita, johtaa eriytymiseen ja heikentää halukkuutta huolehtia julkisten palveluiden laadusta ja rahoituspohjasta.
Jatkossakin yksityiset ja kolmannen sektorin tuottamat sosiaali- ja terveyspalvelut täydentävät julkista palvelutuotantoa. Tämän tulee tapahtua samoin ehdoin kuin julkisenkin palvelutuotannon. Julkisen sote-järjestelmän tarkoitus ei ole mahdollistaa ylisuuria voittoja, vaan turvata ihmisille riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut kaikissa tilanteissa. Paras keino tähän on riittävän julkisen palvelutuotannon turvaaminen, julkisen hankintaosaamisen vahvistaminen ja eettisesti kestävän, läpinäkyvän ja verovastuullisen yritystoiminnan suosiminen hankinnoissa. Kohtuuton voitontavoittelu yhteisesti rahoitettujen palveluiden laadun kustannuksella tulee estää ja voittoa tavoittelemattomien toimijoiden asemaa vahvistaa. Julkisrahoitteisia sosiaali- ja terveyspalveluita tuottavien toimijoiden yritys- ja yhteiskuntavastuuta on parannettava sekä näitä koskevien tietojen julkaisemisvelvollisuutta lisättävä.
Palveluiden kohdentamista ja mitoitusta on ohjattava yksilöllinen tarve, jonka arviointi tapahtuu aina palvelun käyttäjän ja tarvittaessa hänen läheistensä sekä ammattilaisen tiiviissä yhteistyössä. Palveluiden suunnitelmallisuuden, kehittämisen ja arvioinnin on perustuttava jatkuvaan vuorovaikutukseen. Näin palvelut muodostavat eheän kokonaisuuden. Resurssit on kohdennettava sinne, missä niille on eniten tarvetta.
Työkyvyn säilymisen ja työssä jatkamisen tuen varmistamiseksi työterveyshuoltoa tulee sovittaa toiminnallisesti osaksi sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää ja kuntoutusta.
Terveys- ja hyvinvointierojen vähentäminen
Yhteiskunnan on tuettava terveyttä, toimintakykyä ja osallisuutta lapsuudesta alkaen. Palvelujen tärkeä tehtävä on tasata lähtökohdista johtuvien erojen vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvointiin. Palvelujen painopistettä on siirrettävä ehkäisevään ja hyvinvointia edistävään työhön. Erityisen tärkeää tämä on lasten, nuorten ja perheiden kohdalla, jolloin voidaan parhaiten vaikuttaa ihmisen koko elämänkaareen. Parannetaan liikuntamallien hyödyntämistä hyvinvointialueiden työvälineenä sekä varmistetaan elintapaohjauksen ja liikuntaneuvonnan sujuva palveluketju hyvinvointialueilla ja kunnissa. HYTE-rahoituksen osuutta tulee kasvattaa ja kohdentaa ennaltaehkäisevään toimintaan.
SDP:n tavoittelee sitä, että Suomesta tulee tasa-arvoisin maa terveyden suhteen. Terveyden tasa-arvon edistämiseksi myös työterveyshuollon vaikuttavuutta työkyvyn ja -terveyden turvaajana tulee vahvistaa erityisesti kuormittavilla aloilla, joilla terveyteen kohdistuu paljon riskejä. Hoidon jatkuvuus tulee turvata erityisesti paljon palveluita tarvitsevien ihmisten osalta. Tämä edellyttää työterveyshuollon ja muun sote-palvelujärjestelmän tiiviimpää yhteistyötä.
On tärkeää, että palvelut toimivat vammaisille henkilöille sekä vammais- ja omaishoitoperheille. Lasten, nuorten ja opiskelijoiden hyvinvoinnin takaamiseksi tarvitaan helposti saavutettavat sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut. Fyysisen terveyden lisäksi on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota mielen hyvinvointiin. Lasten ja nuorten sekä opiskelijoiden palveluverkon tulee olla monialainen ja kattava kokonaisuus, joka sisältää yksilöllisten palveluiden lisäksi koko koulu- ja opiskeluyhteisön terveyden ja turvallisuuden edistämisen, ongelmien ennaltaehkäisyn sekä sairauksien hoidon.
Palveluita tulee olla saatavilla lähipalveluina. Hyvinvointialueilla tulee olla lapsille ja nuorille nopeasti ja riittävän varhain reagoiva palveluväylä. Kunnan sivistystoimen ja hyvinvointialueen kiinteä yhteistyö tulee varmistaa.
Mielenterveys- ja päihdepalveluita tulee yhteen sovittaa yhtenäisen hoitojärjestelmän takaamisen sekä sairauksien samanaikaisten esiintymisen vuoksi. Mielenterveys- ja päihdepalvelut tulee järjestää oikea-aikaisesti, yksilön sekä läheisten tarpeet huomioiden.
Liikunta tulee ottaa osaksi mielenterveyden kokonaishoitoa huomioiden, ettei se kuitenkaan korvaa muuta hoitoa. Liikunnan käypähoitosuositukset vaativat päivittämistä uuden tutkimuksen valossa. Liikunnalla on hyvä hoitovaste kansansairauksien hoidossa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja tulee koota monialaisiksi, hallittaviksi kokonaisuuksiksi. Peruspalveluita tarjotaan luontevasti niissä ympäristöissä, missä ihmiset muutoinkin asioivat. Etenkin paljon sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita käyttävällä henkilöllä tulee olla nimettynä omatyöntekijä, henkilö, joka on selvillä asiakkaan kokonaistilanteesta. Palvelun vaikuttavuutta on parannettava hoidon jatkuvuuden turvaavalla ”omalääkäri/omahoitaja” -mallilla.
Kokonaisvastuun ja koordinaation puute sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa vaikeuttaa palveluiden kokonaiskustannusten ja vaikuttavuuden hallintaa sekä heikentää asiakastyytyväisyyttä ja siten järjestelmän legitimiteettiä. Vuokratyöhenkilöstön käyttöä terveyspalveluissa tulee tarkastella kriittisesti ja mahdollisuuksia sen parempaan säätelyyn tulee selvittää.
Mielenterveyspalvelut ovat olennainen osa kokonaisvaltaista terveydenhuoltoa. Hyvä mielenterveys kuuluu kaikille, mutta tällä hetkellä sen haasteet ovat yksiä suurimmista yhteiskuntamme ongelmista. Matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita ja ennaltaehkäiseviä keinoja mielenterveyden tukemiseksi on oltava saatavilla kattavasti ja yhdenvertaisesti. Oikea-aikainen pääsy psykososiaalisen tuen piiriin on tärkeää ja sen saatavuutta on edistettävä esim. Terapiat etulinjaan -hankkeen mukaisesti lisäämällä mielenterveysosaamista perustason työntekijöiden keskuudessa. Myös lievien ja keskivaikeiden mielenterveyshäiriöiden psykososiaalisten hoitojen saatavuutta on vahvistettava. On otettava käyttöön terapiatakuu, jossa tarpeen mukaiseen hoitoon pääsy taataan kuukauden sisällä hoidon tarpeen tunnistamisesta. Psykoterapeuttikoulutuksesta tulee tehdä maksutonta. Myös päihdepalveluiden saatavuutta on parannettava. Varhainen puuttuminen, matalan kynnyksen palvelut ja päihdekuntoutuksen resurssit on turvattava. On tärkeää, että oikeus palveluihin toteutuu potilaan taloudellisesta tilanteesta riippumatta.
Mielenterveys- ja päihdepalveluita tulee yhteen sovittaa yhtenäisen hoitojärjestelmän takaamisen sekä sairauksien samanaikaisten esiintymisen vuoksi. Avohoidollisten päihde- ja mielenterveyspalveluiden rinnalla tulee olla riittävästi laitosmuotoisia palveluita, niin akuuttihoitotyön, kuin kuntoutuksen ja asumisen osalta. Mielenterveys- ja päihdepalvelut tulee järjestää oikea-aikaisesti, yksilön sekä läheisten tarpeet huomioiden. Palveluiden järjestäjien on kyettävä vastaamaan vaikeisiin päihde- ja mielenterveysongelmiin riittävin resurssein sekä potilaspaikoin.
Päihteistä johtuvista haitoista sekä riskeistä tulee tiedottaa ja valistaa riittävästi, kohderyhmän ikätaso huomioiden. Päihteisiin sekä mielenterveyteen liittyvä ennaltaehkäisevä työ tulee vakiinnuttaa osaksi hyvinvointi- ja sivistysjärjestelmää. Mielenterveys- ja päihdeongelmien periytymistä tulee ennaltaehkäistä sekä torjua eri sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita yhteen sovittamalla sekä tukemalla yksilön sijaan koko perhettä. Mielenterveys tulee nähdä yhteiskunnan voimavarana ja mahdollistajana yhdenvertaiseen sekä hyvään elämään.
Alkoholin käyttö aiheuttaa Suomessa merkittävää inhimillistä kärsimystä ja vahinkoa sekä suuria kustannuksia julkiselle sektorille ja yhteiskunnalle laajasti. Tämän takia alkoholipolitiikalla pyritään ehkäisemään ja vähentämään alkoholin kulutusta ja siitä aiheutuvia haittoja. Kansanterveyden kannalta on tärkeää ylläpitää Alkon yksinoikeusjärjestelmää sekä edistää maltillista juomakulttuuria. Yhteiskunnassa on arvostettava jatkossakin myös tilaa ja mahdollisuuksia päihteettömään elämäntapaan.
Päihdekulttuurin muuttuessa jatkuvasti tulee säännöllisin aikavälein uudistaa huumestrategiaa, jossa arvioidaan huumeiden käytön tilannetta, huumepolitiikan tuloksia sekä toimia haittojen ja ongelmakäytön vähentämiseksi.
Päihdepolitiikan tulee pohjautua tieteeseen ja tutkimukseen. Kyse on lähtökohtaisesti sosiaalipoliittisesta ja terveydellisestä kysymyksestä. Ensisijaista on vähentää päihderiippuvuuksien määrää ja toteuttaa tehokkaampaa ja inhimillisempää päihdepolitiikkaa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi nopeampaa hoitoon pääsyä, enemmän ja laadukkaampia korvaushoitoja, opioidien vasta-aineen jakelua sekä valvottujen huumeiden käyttötilojen käyttöönottoa. Avun piiriin hakeutumisen esteitä on purettava aktiivisesti, muun muassa rangaistusten pelon osalta. Tämän estämiseksi on vahvistettava käytäntöä luopua tapauskohtaisesti rangaistuksesta lievissä käyttörikoksissa ja tehtävä tästä menettelystä pääsääntö silloin, kun se tukee hoitoon hakeutumista.
Nikotiinituotteiden käytön vähentämisen tavoitteena on, että alle viisi prosenttia suomalaisista käyttäisi päivittäin tupakka- ja nikotiinituotteita. Ennaltaehkäisevässä työssä oleellista on vähentää nikotiinituotteiden käytön aloittavien nuorten määrää. Erityisesti sähkötupakkatuotteet ovat liian helposti saatavilla myös alaikäisille. Lainsäädännöllä tulee tiukemmin valvoa sähkötupakkatuotteiden näkyvyyttä ja markkinointia. Kertakäyttöisten, makuaineita sisältävien sähkösavukkeiden maahantuonti tulisi kieltää ja tiivistää maahantuonnin valvontaa. Nikotiinituotteiden ostoikärajaa tulee nostaa 20 vuoteen.
Palvelutarve ikääntyvässä yhteiskunnassa
Vuoteen 2030 mennessä 65 vuotta täyttäneiden määrä kasvaa yli puolitoistakertaiseksi ja 80 vuotta täyttäneiden määrä kaksinkertaistuu verrattuna 2020-luvun taitteeseen. Ikäihmisten palvelutarve riippuu henkilön toimintakyvystä ja terveydestä. Hyvä terveys ja toimintakyky turvaavat itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeuden toteutumista. Ne mahdollistavat paitsi kotona asumisen, myös sieltä poistumisen. Kotiin tuotavien palveluiden tulee tukea myös harrastamista ja aktiivista sosiaalista elämää. Ikäihmisten erilaisiin palvelutarpeisiin on vastattava myös rakentamalla yhteisöllisiä palvelutaloja ja ryhmäkoteja. Hyvä ikääntyminen on nähtävä osana kaikkea yhteiskunnan toimintaa. Järjestöillä on suuri rooli sosiaali- ja terveyspolitiikassa, erityisesti ikääntyneiden toimintakyvyn ja aktiivisen kansalaisuuden tukemisessa.
Omaishoito on merkittävä ja tärkeä hoitomuoto, jonka avulla edesautetaan kaikenikäisten paljon apua tarvitsevien kansalaisten mahdollisuutta asua kotonaan. Omaishoitajina toimii myös eri ikäisten lastensa vanhempia tai läheisiä. Omaishoidon on turvattava riittävä tuki, neuvonta ja ohjaus. Omaishoidettavia ja hoitajia on kuultava ja omaishoitajan jaksamisesta on huolehdittava esim. sopivien sijaisjärjestelyjen ja myös kotiin tuotavan tuen turvin. Omaishoidontuen kriteerit on yhdenmukaistettava koko maassa ja tuen määrää tarkistettava sekä siihen varattava riittävät taloudelliset resurssit. Sijaisvanhempi voi toimia sijaislapsensa omaishoitajana. Omaishoito on kuitenkin erittäin kustannustehokas satsaus yhteiskunnalta tärkeää työtä tekeville omaishoitajille, joille läheisen rakkaan hoitaminen ja auttaminen on luonnollista ja inhimillistä. Omaishoidon lakisääteisten vapaiden omavastuu on poistettava. Omavastuu voi olla monelle pientuloiselle omaishoitajalla suuri kynnys pitää lakisääteisiä omaishoitovapaita.
Hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin ja kuntien hyvinvointia ja terveyttä edistäviin palveluihin on varmistettava riittävä, osaava henkilöstö. Säädetyistä henkilöstömitoituksista on pidettävä kiinni, mutta alan veto- ja pitovoiman lisäämiseksi tarvitsemme lisäksi jatkuvaa työtä sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla. Henkilöstön pito- ja vetovoimaa mittaavien tekijöiden (vaihtuvuus, virkojen täyttöaste, sairauspoissaolojen määrä) tulisi olla monitoroitavissa ja valtion tulisi strategisesti johtaa alueita kohti parempia tavoitteita näillä osa-alueilla. Koulutusmäärien riittävä taso, erilaiset polut alalle, hyvät työolot ja oikeudenmukainen palkkaus, tarkoituksenmukainen työnjako, työn johtaminen ja organisointi ovat edelleen keskeisiä tekijöitä turvatessamme kansalaisille laadukkaita terveyden ja hyvinvoinnin palveluita 2030-luvulla.
Henkilöstön roolia sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisessä on vahvistettava ja heidän näkemyksiään hoidon laadusta ja resursseista tulee huomioida. Hallintoa on kehitettävä niin, että yksittäisellä työntekijällä on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa työhönsä ja tehdä siihen liittyviä päätöksiä.
Digitalisaatio ja teknologiset innovaatiot tulee valjastaa tulevaisuudessa tehokkaasti kansanterveyden parantamiseen. Etälääketieteen potentiaali suurten etäisyyksien maassa on suuri ja digitaalisilla ratkaisuilla on mahdollista sekä parantaa elintärkeiden palveluiden saatavuutta että hillitä kustannuksia. Hyvinvointidatan hyödyntäminen tulee myös auttamaan palveluiden muotoiluissa eri väestöryhmille nykyistä paremmin. Digitalisaation ja terveysteknologian kehittäminen ei kuitenkaan tapahdu ilman laadukasta tutkimusta sekä eettistä sääntelyä. Tämän vuoksi sosiaali- ja terveysalan tutkimuslaitosten riittävät resurssit on varmistettava. Digitaalisten palveluiden yleistyessä tulee turvata kaikille pääsy julkisiin palveluihin riippumatta taidoista tai mahdollisuuksista käyttää digitaalisia palveluita ja niiden vaatimaa teknologiaa.
Omahoidon avulla saavutetaan parempia hoitotuloksia pienemmin kustannuksin. Omahoitoa, jolla tarkoitetaan ihmisen osallistumista oman hoitonsa suunnitteluun ja toteutukseen, pitää tukea. Siirtyminen ammattihenkilölähtöisyydestä asiakaslähtöisyyteen ja omahoidon tukemiseen edellyttää sekä uudenlaista asennoitumista että uudenlaisia tukemisen tapoja. Omahoidon kasvun myötä on mahdollista lisätä palveluiden saatavuutta, mutta samalla on huolehdittava palveluiden saavutettavuudesta, eli siitä että kaikilla on tosiasialliset mahdollisuudet käyttää palveluita. Sosiaali- ja terveydenhuollon työssä pitää korostaa ehkäisevää, vahvistavaa ja kumppanuuteen perustuvaa työskentelyä.
Sote-uudistuksen tavoitteet todeksi
Sote-uudistuksessa palvelujen painopistettä siirretään perustasolle ja ehkäisevään toimintaan, jotta erikoissairaanhoidon ja vaativien erityispalveluiden tarve vähenee. Sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuus turvataan kaikille asuinpaikasta, tulotasosta ja sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Rakenteiden ohella sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitusta ja ohjausta on uudistettava siten, että Sote-uudistuksen tavoitteet toteutuvat. Hoitovelka ja sosiaalipalveluiden tarve on kasvanut maassamme edelleen koronapandemian seurauksena. Hoitovelkaa on purettava välittömästi ja riittävät sosiaalipalvelut on turvattava saavuttaaksemme sote-uudistuksen tavoitteet. Julkisesti omistettujen yhtiöiden ja kolmannen sektorin toimijoiden hyvinvointi- ja terveyshyötyä kustannustehokkaasti tuottava toiminta on sote-uudistuksessa turvattava. Terveydenhuollon monikanavaisen rahoituksen purkua on jatkettava.
Asiakasmaksut eivät saa olla este asianmukaisen hoidon ja palvelun saamiselle. Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksut, matkakulut ja lääkkeiden omavastuut on pidettävä kohtuullisina. Maksukatot on yhdistettävä ja alennettava esim. kuukauden takuueläkkeen tasolle. Perusterveydenhuollon käyntimaksuista on luovuttava.
Siirryttäessä kohti 2030-lukua kaikille suomalaisille tulee turvata yhdenvertaiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut. Samalla on parannettava palvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta, kehitettävä kuntoutusta, kavennettava hyvinvointi- ja terveyseroja sekä turvattava ammattitaitoisen työvoiman saanti sosiaali- ja terveyspalveluihin. Palvelujärjestelmän kehittämisellä on myös vastattava väestön ikääntymisen ja syntyvyyden laskun aiheuttamiin haasteisiin sekä kyettävä hillitsemään kustannusten kasvua.
Sosiaali- ja terveyspalvelujen vaikuttavuudesta, laadusta ja saatavuudesta sekä hoitoon pääsystä tarvitaan lisää tietoa. Asiakkaan ja potilaan osallisuutta ja itsemääräämisoikeutta on tuettava. Yhtenä keinona on henkilökohtainen budjetti. Osallisuutta vahvistetaan myös asiakkaan ja ammattilaisen välisellä vuorovaikutuksella.
Yksityisten sote-palvelujen kuluttajansuojakäytännöt ja niiden kehittämismahdollisuudet on selvitettävä. Käyttäjien osallisuutta palveluiden kehittämisessä on vahvistettava. Palveluiden kilpailutuksessa tulee painottaa enemmän laadullisia, palveluiden käyttäjälähtöisyyteen ja vaikuttavuuteen liittyviä tekijöitä.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden laadun valvontaa tulee tehostaa ja väärinkäytöksiä estää. Laiminlyönneistä tulee seurata asianmukaiset sanktiot.
Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon osaamista on kehitettävä kouluttamalla työntekijöitä kaikilla terveydenhuollon aloilla vastaamaan kolmiportaista osaamista sekä ottamalla esimerkiksi palliatiivinen sedaatio käyttöön nykyistä laajemmin. Kotiin tarjottavaa palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa on kehitettävä siten, että jokaisella on mahdollisuus valita kuolema kotona, sairaalassa tai muussa hoitoyksikössä.
SDP kannattaa aktiivisen eutanasian sallimista tarkoin määritellyissä tapauksissa. Ihmisoikeuskehitys ja oikeudellisesti sitovat kansainväliset sopimukset lähtevät yksilön oikeuksista. Eutanasian sallimisen taustalla onkin ajatus itsemääräämisoikeuden ulottamisesta omasta kuolemasta päättämiseen. Oikeus elämään ei tarkoita, että elämää tulisi ylläpitää kaikin mahdollisin keinoin, jos henkilö ei niin itse halua. Ennen lainsäädännön valmistelua on kuitenkin välttämätöntä käydä vielä jäsenneltyä ja laajaa kansalaiskeskustelua aiheesta, jossa hyödynnetään asiantuntijatyötä.
Tavoitteitamme
Sosiaali- ja terveyspalveluiden on tuettava koko yhteiskunnan myönteistä kehitystä vähentämällä hyvinvointi- ja terveyseroja sekä ehkäisemällä syrjäytymistä.
Sosiaali- ja terveyspolitiikan painopiste on pidettävä laadukkaissa ja toimivissa julkisissa, yhteisesti käytetyissä sekä yhteisesti rahoitetuissa palveluissa. Erityisesti peruspalveluita tulee vahvistaa.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuus tulee turvata kaikille asuinpaikasta, tulotasosta ja sosioekonomisesta asemasta riippumatta.
Kohtuuton voitontavoittelu yhteisesti rahoitettujen palveluiden laadun kustannuksella tulee estää ja voittoa tavoittelemattomien toimijoiden asemaa vahvistaa.
Sote-uudistuksessa palvelujen painopistettä on siirrettävä perustasolle ja ehkäisevään toimintaan, jotta erikoissairaanhoidon ja vaativien erityispalveluiden tarve vähenee.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden laadun valvontaa tulee tehostaa ja väärinkäytöksiä estää. Laiminlyönneistä tulee rangaista asianmukaisesti.
Omaishoidon yhdenvertaisuus ja resurssien riittävyys on turvattava.
Digitalisaatio ja teknologiset innovaatiot tulee valjastaa tulevaisuudessa tehokkaasti kansanterveyden parantamiseen.
Digitaalisten palveluiden yleistyessä tulee turvata kaikille pääsy julkisiin palveluihin riippumatta taidoista tai mahdollisuuksista käyttää digitaalisia palveluita ja niiden vaatimaa teknologiaa.
5.3. Eriarvoistumisen vähentäminen
Tavoitteena yhdenvertaiset mahdollisuudet onnistua
Eriarvoisuuden vähentämiseksi ihmisillä pitää olla yhdenvertaiset mahdollisuudet onnistua. Oikeudenmukaisella yhteiskuntapolitiikalla mahdollisuuksien tasa-arvosta on mahdollista siirtyä kohti todellista tasa-arvoa, jossa syntymäpaikka, ihonväri, terveys, vammaisuus, vanhempien koulutus tai muu yksilön osaamisen ulkopuolinen seikka ei määritä elämässä menestymistä. Todellinen tasa-arvo näkyy terveytenä, yhtenäisinä mahdollisuuksina ja oikeutena toteuttaa itseään. Aito mahdollisuuksien tasa-arvo ja sosiaalinen liikkuvuus ovat tehokkaimmat tavat estää näköalattomuutta ja yhteiskunnallista eriytymistä. Kaikkiin lakialoitteisiin on tehtävä kattava vaikutusten arviointi esimerkiksi vähemmistöjä, sukupuolia ja lapsia tarkastellen.
Eriarvoistuminen on ennen kaikkea mahdollisuuksien ja resurssien puutetta. Resurssit kattavat niin tulot ja varallisuuden kuin myös esimerkiksi mahdollisuuden terveyteen, sivistykseen, kulttuuriin ja osallisuuteen. Eriarvoistumista ilmenee, kun erot resurssien saatavuudessa eri väestöryhmien välillä kasvavat. Eriarvoistuminen on lähtökohtaisesti siitä luopumista, että ihmisarvo on kaikille samanlainen, luovuttamaton itseisarvo. Eriarvoisuuden torjuminen edellyttää ehjää ja toimivaa yhteiskuntaa, joka perustuu luottamukseen. Universalismi luo pohjan luottamukselle yhteiskuntaa, elämää ja toisia ihmisiin kohtaan. Universaalien, kaikille kuuluvien, palveluiden tavoite ei ole yhdenmukaistaa ihmisiä, vaan tarjota yhtenäiset mahdollisuudet.
Kaikille kuuluvien universaalien palvelujen lisäksi tarvitaan kohdennettua tukea ja toimia niille, jotka eivät pääse muuten mukaan. Tuen tavoitteena on sekä vahvistaa ihmisten itsemääräämisoikeutta että edistää kaikkien mahdollisuuksia toimia työelämässä ja osallistua yhteiskuntaan sen täysivaltaisena jäsenenä. Yksilöille kohdennettujen toimien lisäksi tarvitaan myös alueellisesti kohdennettuja erityistoimia. Erityisesti kaupungeissa ongelmille on tyypillisiä niiden alueellinen kasautuminen. Tätä tulee torjua kohdennetulla tuella, joka sisältää asuinalueiden kohentamista, aikuissosiaalityötä, perheiden tukemista, kotouttamisen edistämistä, pitkäaikaistyöttömien palveluita, kouluja, nuorisotyötä sekä päihdetyötä. Näitä toimia toteutetaan usein lähiötyön tai asuinaluetyön nimellä. Erityisen tärkeää ja toimivaksi todettua on positiivisen diskriminaation rahoitus kouluille ja varhaiskasvatukselle.
Yhdenvertainen elämänkaari
Tasa-arvoinen elämänkaari on oikeudenmukaisuuden edellytys. Yhdenvertaisen elämänkaaren saavuttamiseksi on kiinnitettävä huomiota elämän nivelvaiheisiin. Varhaislapsuus ja koulun aloitus, koulutusasteelta toiselle siirtyminen, työelämän aloittaminen ja työttömyys, lapsen saanti, ero, sairastuminen, vammautuminen, eläköityminen ja läheisen kuolema ovat kaikki sellaisia tilanteita, joissa on kiinnitettävä huomio ihmisen selviytymiseen.
Tasa-arvo alkaa ennen ihmisen elämän alkua neuvolasta, jossa otetaan vastaan ja opastetaan jokaista lasta odottavaa. Neuvolajärjestelmän on jatkossakin oltava vahvimpia palvelumuotojamme, jossa yhdistyy terveyden seuranta ja sosiaalisen tuen tarpeen arviointi ja tarjoaminen. Neuvoloilla on oltava vahva yhteys sosiaalipalveluihin ja matala kynnys tarjota tukea. Neuvoloissa on muun muassa mahdollisuus tunnistaa oppisvaikeuksia kokeva kymmenes ikäluokasta. Näin tarvittavat tukitoimet pystytään kohdentamaan tarkoituksenmukaisesti.
Lapsen ensimmäisten vuosien hyvinvointi heijastuu vahvasti loppuelämään. Siksi varhaislapsuutta on tuettava monin toimin. Jokaisella lapsella on oikeus keskittyä leikkiin ja elämän ihmeiden havaitsemiseen. Sen mahdollistavat toimiva neuvola ja sairaudenhoito, hyvä varhaiskasvatus, mahdollisuus perhetyön tukeen ja riittävästi resursoitu lastensuojelu. Lapsi- ja omaishoitoperheillä on oltava mahdollisuus joustavaan työelämään. Vieläkin joustavamman perhevapaajärjestelmän avulla mahdollistetaan tasa-arvoisempi vanhemmuus, hoivavastuun tasaisempi jakautuminen ja mahdollisuus osa-aikatyöskentelyyn. Nämä tukevat myös lapsenoikeuksien toteutumista. Perhevapaajärjestelmän kehittämistä on jatkettava lisäten edelleen joustavuutta ja pidentäen vanhempainrahajaksoja ja lisäten mahdollisuuksia osa-aikatyöskentelyyn. Vanhempainrahajaksojen pidentämisen yhteydessä kotihoidon tuen kestoa tulisi rajata ja edetä vaiheittain kohti sen lakkauttamista.
Jokaiselle nuorelle on löydyttävä paikka yhteiskunnassa ja keinot omanlaiseensa tapaan oppia. Tarvitaan sellaisia oppimisjärjestelyjä, että kaikilla lapsilla on oppimis- ja osallistumismahdollisuus.
Avo- tai avioerotilanteessa riski jäädä yksin on suurentunut. Erotilanteessa taloudellinen taakka kasvaa, kun pitää alkaa maksaa yksin asumiskuluja ja muita jokapäiväisen elämän kuluja. Yksinasuvien kohonnut syrjäytymisriski on huomioitava ja heidän toimeentuloonsa kiinnitettävä erityistä huomiota. Yhteishuoltajuuden mahdollistamista on tuettava. Vuoroviikkoasumisessa lapsella tulee olla mahdollisuus kahteen osoitteeseen, jotta molemmilla huoltajilla on mahdollisuus asumistukeen ja esimerkiksi koulukyyteihin. Sosiaali- ja terveydenhuollossa on tarjottavat tukea erotilanteeseen. Yksinhuoltajien taloudelliseen ja sosiaaliseen tukeen on panostettava, jotta köyhyysriski ei toteudu.
Työelämään siirtyminen ja työttömäksi joutuminen on pidettävä aina mahdollisimman lyhyenä. Pitkittyessään työttömyys lisää syrjäytymisriskiä. Henkilökohtaisen työllistymisen tuen avulla on mietittävä jokaiselle sopiva keino osallistua ja kehittyä. Vahva peruskoulutus antaa pohjan vaihtaa ammattia, ja mahdollisuus uudelleenkoulutukseen varmistaa sen, että elämässä voi päästä eteenpäin.
Sairastuminen tai vammautuminen on aina yllättävä tilanne. Koko elämä ja suunnitelmat voivat mennä uusiksi. Erilaiset osa-aikatyöt, osa-aikasairauspäivärahat ja muut järjestelyt työelämässä pysymiseen lisäävät hyvinvointia ja tukevat ihmisen osallisuutta. Terveydenhuollon, sosiaalityön ja työvoimapalveluiden yhteistyöllä on mietittävä jokaiselle elämäntilanteen mukainen mahdollisuus osallistua yhteiskuntaan siten, että ihmisen terveys ja perustoimeentulo eivät vaarannu.
Myös työuran jälkeen kansalaisille on taattava kohtuullinen toimeentulo ja mahdollisuus osallistua aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään. Tämä tarkoittaa sitä, että eläkkeiden taso on riittävä ja että ikäihmisille on tarjolla kulttuuri- ja liikuntapalveluja. Kaikille on oltava tarjolla kullekin sopivia hoivapalveluja joko kotona tai laitoksessa.
Eri nivelvaiheiden samanaikaisuus tai toinen toisensa seuraaminen, kuten työttömyys, ero ja sairastuminen, lisää riskiä syrjäytyä. Kasautuviin ongelmiin on kiinnitettävä huomioita. Toimeentulon turvaamista voidaan parantaa etuusehdotuksella, jolloin Kelaan yhteyttä ottava henkilö voisi saada antamiensa tietojen ja rekisteritietojen perusteella kerralla ehdotuksen kaikista etuuksista, joihin hän on oikeutettu. Terveydenhuollosta on ohjattava ihminen sosiaalityön pariin ja työvoimapalveluista terveydenhuollon pariin. Paljon tukea tarvitseville on osoitettava yksi vastuuhenkilö, joka pitää langat käsissään ja jolta ihminen voi aina kysyä, jos ei tiedä, minne mennä.
Eriarvoisuuden syntymistä tulee ehkäistä ennalta
Kohtuullisten tuloerojen yhteiskunnat ovat kaikkein vakaimpia yhteiskuntia. Vakautta on tuettava oikeudenmukaisella tulonjaolla ja riittävällä toimeentulolla. Verotuksen ja tulonsiirtojen avulla hyvinvointivaltio on pyrkinyt tasapainottamaan ja pehmentämään markkinatalouden aiheuttamaa epätasa-arvoa. Globaalin kapitalismin ja kansainvälisen verokilpailun aiheuttama tulonjaon kriisi on mahdollista voittaa ottamalla käyttöön uusia keinoja ja uutta yhteiskunnallista ajattelua. Tulonsiirtoja ei tule unohtaa, mutta yhdenvertaisuutta edistävällä politiikalla niiden tarvetta voidaan myös vähentää.
Yhteiskuntapolitiikan tavoitteena tulee olla tasa-arvon kasvu ja työn arvonlisäyksen sekä tuoton jakautuminen tasaisesti. Tämä vaatii nykyisten markkinoiden muokkaamista, sääntelyn vahvistamista ja tuoton ja vaurauden jakautumista uudella tavalla. Julkisilla investoinneilla esimerkiksi koulutukseen, varhaiskasvatukseen, neuvoloihin ja työvoimapolitiikkaan eriarvoisuuden syntymistä ja siten tulonsiirtojen tarvetta on mahdollista ehkäistä ennalta.
Hyvinvointivaltion oikeutuksen kannalta eri sukupolvien kokemus yhteiskunnan tasapuolisuudesta on ehdottoman tärkeää. Jaettu tunne siitä, että omilla toimillamme tuemme koko yhteiskuntaa, maksamme veroja, mutta myös saamme osamme tarvittaessa ja aikanaan, on säilyttävä sukupolvesta toiseen. Sukupolvien välinen tasa-arvo ja solidaarisuus ovat tärkeä osa koko yhteiskuntajärjestelmän kestävyyttä ja oikeudenmukaisuuden kokemusta. Esimerkiksi eläkkeiden kestävä rahoitus on tärkeä turvata, ja samalla järjestelmän on oltava niin vankka, että myös nuoret sukupolvet kokevat eläkelupauksen uskottavaksi.
Työelämän huononeminen, kuten perusteettomat osa-aikaisuudet, määräaikaisten työsuhteiden kasvu ja työtätekevien ihmisten riittämättömät palkat säälliseen elämiseen kasvattavat tuloeroja. Työelämän epävarmuuksien vähentäminen on keino korjata näitä ongelmia. Mitä turvatumpia työsuhteet ovat, sen vahvempi on työntekijöiden järjestäytymisaste ja sen voimakkaampi on niiden asema palkkaneuvotteluissa.
Työstä saadulla palkalla täytyy voida tulla säällisesti toimeen. Vastentahtoista osa-aikatyötä tekevien oikeutta lisätyötunteihin on vahvistettava. Jos osa-aikatyö ei johdu työntekijän toiveesta, tulee työnantajalla olla lakisääteinen peruste osa-aikaisuuteen. Nollatuntisopimuksia tulee sopia jatkossa vain työntekijän aloitteesta.
Yhteiskunnalliseen yhdenvertaisuuteen vaikuttaa merkittävästi myös kyky hyödyntää uuden teknologian tuomia taloudellisia mahdollisuuksia sekä ennen kaikkea se, kuinka laajalle yhteiskuntaan teknologioiden synnyttämä tuotto tai arvonlisäys jakaantuu. Ylisuuret palkkaerot rapauttavat yhteiskunnan koheesiota.
Taloudella ja hyvinvoinnilla on vahva yhteys. Poliittista päätöksentekoa tulee ohjata hyvinvointitaloudellinen lähestymistapa, joka huomioi sosiaalisten, taloudellisten ja ekologisten tekijöiden yhteisvaikutukset ihmisten hyvinvointiin. Talouspolitiikan päämääränä on oltava riittävän toimeentulon turvaaminen ja hyvinvoinnin ja toimintamahdollisuuksien jakautuminen oikeudenmukaisesti kaikille. Hyvinvointitalous ja hyvinvointiin investoiminen tukevat sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kasvua ja lisäävät yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa.
Markkinat eivät kykene itsesääntelyyn; kuluttajansuojaa sekä ympäristöä, työturvallisuutta, energiantuotantoa ja kansainvälistä verotusta koskevan sääntelyn on toimittava kansalaisen eduksi. Kilpailun markkinatoimijoiden välillä on tapahduttava reilussa ympäristössä, jotta koulutusinvestoinnit tai työmarkkinapolitiikka vaikuttavat halutulla tavalla.
Työntekijöiden osallistuminen yritysten hallitustyöskentelyyn tukee yhdenvertaisuutta ja sosiaalista kestävyyttä. Osallistumista tulee vahvistaa lainsäädännöllisin keinoin. Ylimmän yritysjohdon palkkiot ja bonusjärjestelmät tulee sitoa yrityksen tuloksen lisäksi myös laajemman yrityksen yhteiskuntavastuun toteutumiseen.
Tavoitteitamme
Eriarvoisuuden vähentämiseksi jokaisella ihmisellä pitää olla yhdenvertaiset mahdollisuudet onnistua.
Kaikille kuuluvien palvelujen lisäksi tarvitaan kohdennettua tukea ja toimia.
Yhdenvertaisuuden lisäämiseksi on kiinnitettävä huomiota elämän nivelvaiheisiin.
Yhteiskunnan vakautta on tuettava oikeudenmukaisella tulonjaolla ja ihmisten riittävällä toimeentulolla.
Sukupolvien välinen tasa-arvo ja solidaarisuus ovat tärkeä osa koko oikeudenmukaisen yhteiskuntajärjestelmän kestävyyttä.
Eriarvoisuutta torjuvien rahoitusmekanismien, kuten kouluille myönnettävän tasa-arvorahoituksen tason tulee olla riittävä, eikä pelkkä vakiinnuttaminen riitä.
5.4. Arvokas ikääntyminen
Lähivuosina ikääntyneiden ihmisten määrä ja osuus väestössä kasvaa edelleen. Vaikka Suomessa myös ikääntyneiden määrän kasvu tasaantuu vuoteen 2035 mennessä, ikääntyneiden osuuden kasvu väestössä jatkuu. Tämä muutos on mahdollisuus ja haaste. Iäkkäiden elämänkokemus ja osaaminen ovat perheen, yhteisön ja yhteiskunnan voimavara, mahdollisuus, joka pitää hyödyntää. Haaste on iäkkäiden hoidon- ja hoivantarve, joka edellyttää ennakoivia ja ennaltaehkäiseviä toimia. Kun yhä useampi elää aiempaa vanhemmaksi, hoidon- ja hoivatarve viimeisinä elinvuosina kasvaa merkittävästi.
Suomen on oltava välittävä ja ikäystävällinen. Samalla on tunnistettava väestön ikääntymisen tuoma yhteiskunnallinen muutos ja varauduttava siihen. Meidän on tarjottava tukea ja turvaa silloin kun ihminen sitä tarvitsee eikä ketään saa jättää yksin. Erityisenä ryhmänä pidämme huolta sotiemme veteraaneista loppuun saakka huolehtien heidän hoidostaan asiallisesti ja laadukkaasti.
Ikääntyvien ihmisten fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja emotionaalista hyvää oloa on tuettava. Ikääntyneiden terveyttä, toimintakykyä ja toimijuutta on ylläpidettävä ehkäisevillä ja korjaavilla toimenpiteillä. Kokemusta hyvästä elämästä edistää ikääntyneilläkin yhteisöllisyys, osallisuus, mielekäs tekeminen, mahdollisuus unelmoida ja toteuttaa haaveita, oikeus elää ajattelua ja aisteja virittävässä ympäristössä.
Sivistysvaltioissa on arvostettava ikääntyneitä täysivaltaisina kansalaisina. He ovat aktiivisia toimijoita niin henkilökohtaisessa ja lähipiirin elämässä kuin osallisuudessa yhteiskunnan rakentamiseen. Ikääntyneet jatkavat toimintakykynsä mukaisesti eläkeiän saavutettuaan yhteiskunnallista osallistumista sen aktiivisina toimijoina, tekijöinä, kokijoina ja palveluiden käyttäjinä. Heitä on kuultava päätöksenteossa, koskee se sitten heidän omaa elämäänsä tai yhteisiä, kaikkia kansalaisia koskevia asioita. Yhteiskunnan on hyödynnettävä ikääntyneille kertynyttä osaamista, kokemustietoa ja -taitoa, heidän elämänviisauttaan.
Ikääntyneiden arvostus on heidän kunnioittamistaan tasavertaisina ihmisinä. Arvostusta luovat ikääntyneiden kokonaisvaltainen kohtaaminen, ja heidän voimavarojensa tunnistaminen ja huomioiminen. Arvostusta edistää eri ikäisille ihmisille tarkoitetut kohtaamisareenat. Kohtaamiset mahdollistavat toinen toisiltaan oppimisen, toisten ymmärtämisen ja hyväksymisen. Ikääntyvän väestön kaltoinkohtelu on valitettavan yleistä ja tähän tulee puuttua aktiiviesti. Jokaiselle ihmiselle on turvattava turvallinen ikääntyminen.
Työelämä palvelemaan myös ikääntyneiden toiveita
Ikääntyneet ovat tulevaisuuden työelämän voimavara. Entistä suuremmalla osalla ikääntyneistä on vielä eläkeiän saavutettuaan työ- ja toimintakykyä, ja motivaatiota jatkaa työelämässä. Eläkeiässä työn on oltava joustavaa, sen on huomioitava ihmisen omat valmiudet ja toiveet. Moni haluaa jatkaa työelämässä, mutta pääosin osa-aikaisesti. Eläkeikäisten työhön osallistuminen parantaa taloudellista huoltosuhdetta ja siten mahdollisuutta tarjota riittävää tukea ja turvaa sitten kun ihminen niitä tarvitsee.
Työelämässä jatkamisen ohella ikääntyneet ovat keskeisiä toimijoita perheen ja yhteisön elämässä. He tukevat omia vanhempiaan ja lapsiaan ja osallistuvat lastenlapsista huolehtimiseen ja kasvattamiseen. Välittävässä Suomessa aktiivinen kansalaisuus tarkoittaa myös kollektiivista isovanhemmuutta, ja vapaaehtois- ja vaikuttamistyöhön osallistumista. Kollektiivisessa isovanhemmuudessa on luontevaa tarjota ja vastaanottaa ystävyyttä, kumppanuutta ja apua arjen tarpeissa perhesuhteesta riippumatta.
Yhteiskuntaa on kehitettävä siten, että tulevaisuudessa ikääntyneiden henkilöiden terveiden elinvuosien määrä lisääntyy, toimintakyky paranee ja palveluiden tarve pysyy kohtuullisena. Ikääntyvien tarvitsemien palveluiden on toimittava ennaltaehkäisevästi, ennakoivasti, oikea-aikaisesti ja tehokkaasti, ja niiden on oltava vaikuttavia.
Ikäneuvola on yksi erinomaiseksi osoittautunut toimintamalli ikääntyneiden toimintakyvyn ylläpitämiseksi. Parhaat käytännöt ikääntyneen väestön terveyden ja hyvinvoinnin vahvistamiseksi on otettava käyttöön koko maassa. Näin paitsi parannetaan ikääntyneiden toimintakykyä, myös pienennetään painetta muuhun sosiaali- ja terveydenhuoltoon.
Ikääntymisen vaikutukset arkeen ja toimintakykyyn ovat yksilöllisiä. Esimerkiksi hoitajan, fysioterapeutin ja sosiaaliohjaajan ennaltaehkäisevällä kotikäynnillä voidaan parantaa iäkkäiden elämänlaatua. Tulevaisuudessa kaikkiin 75 vuotta täyttäneisiin ollaan yhteydessä kotikäynnillä, verkkokyselyllä tai muulla yhteydenotolla, jolla heidän palveluntarpeensa ja edellytykset kotona selviämiseen kartoitetaan.
Ikääntyneiden toimeentulo
Arvokas ikääntyminen, hyvinvointi ja hyvä elämä rakentuu riittävälle taloudelliselle toimeentulolle. Se tukee osaltaan myös omatoimisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Vaikka suomalaisten varallisuus kasvaa ja osa ikääntyneistä jatkaa työntekoa eläkeiän saavutettuaan, keskeisin iäkkäiden tulonlähde on eläke. Eläkkeet maksetaan suurimmaksi osin kunkin vuoden työeläkemaksuilla, osa rahoitetaan aiemmin kerätyistä rahastoista ja osa valtion verovaroista. Verovaroin kustannetaan esimerkiksi kansaneläkkeet ja huomattava osa yrittäjien lisäeläkkeistä.
Eläkejärjestelmän on oltava ja se on koettava oikeudenmukaiseksi. Oikeudenmukaisuus edellyttää järjestelmän korjaamista tarvittaessa. Järjestelmässä tulee huomioida yhteiskunnan muutokset ja käsitykset kulloisestakin etuuden tasosta ja suhteesta yleiseen hyvinvointiin. Eläkepolitiikan suuria kysymyksiä ovat rahoituksen riittävyys, eläkkeitä koskevan luottamuksen ylläpitäminen ja eläkkeiden tason kohtuullisena pysyminen.
Työeläkkeen tavoite on turvata työssäoloaikana saavutetun ansiotason kohtuullinen säilyminen eläkkeelle siirryttäessä. Kansaneläkkeen ja takuueläkkeen tavoite on turvata perus- ja vähimmäistulon niille, joiden työeläke on lyhyen työuran tai matalan ansiotason vuoksi jäänyt vähäiseksi tai joille ei ole kertynyt työeläkettä lainkaan esimerkiksi sairaudesta tai vammaisuudesta johtuen. Vaikka työeläkettä saavien määrä kasvaa ja pelkkää kansaneläkettä saavien määrä vähenee, pienituloisten eläkeläisten osuus väestössä ei pienene. Eläkeläisten pienituloisuusaste on edelleen koko väestöä korkeampaa. Pienituloisuus on yleisintä työkyvyttömyyseläkeläisillä, yksinasuvilla ja iäkkäimmillä naisilla. Rasittavat työolosuhteet ja työperäiset altisteet ovat tunnistettuja syitä, jotka johtavat työikäisten sairastumiseen ja varhaiseen eläköitymiseen. Varhainen eläköityminen puolestaan johtaa matalaan tulotasoon.
Pelkkä perusasteen koulutus ja yhden hengen taloudessa asuminen ovat pienituloisuuden riskitekijöitä. Pienituloisuus on yleistä erityisesti ikääntyvien naisten keskuudessa, sillä monet heistä ovat työskennelleet muualla kuin työeläkettä kerryttävissä tehtävissä. Sairastaminen ja sen mukanaan tuomat taloudellinen taakka maksuineen rasittaa pienituloisen eläkeläisen arkea merkittävästi. Eläkeläisköyhyyden syynä voi olla myös iäkkään kokema taloudellinen kaltoinkohtelu.
Eläkeläisköyhyys poistettava
Eläkeläisköyhyyttä ei tule hyväksyä. Eläkkeen saajien pienituloisuus on vahvasti sukupuolittunut ilmiö, vaikka pienituloisuus on yleistä molemmilla sukupuolilla. Pienemmän työeläkkeen vuoksi kansaneläkejärjestelmän eläkkeillä ja perhe-eläkkeillä on naisille suurempi merkitys kuin miehille. Vanhemmissa ikäryhmissä naisten köyhyysriski on yli kaksinkertainen miehiin verrattuna.
Asumisen kustannukset ovat pienituloisilla suurin kiinteä kulu. Kun asumisen kustannukset ovat kohtuulliset, menojen kattaminen koetaan helpoksi pienistä tuloista huolimatta. Kohtuuhintaisen asumisen varmistamiseksi tarvitaan julkista asuntorakentamista. Yksinasuvien ikäihmisten määrän ja osuuden kasvu on merkittävä haaste asumiskustannusten kohtuullisuudelle.
Moni pienituloisista ikääntyneistä tarvitsee eläkkeen ja mahdollisen asumistuen lisäksi toimeentulotukea. Osa heistä ei tiedä olevansa oikeutettu lisätukeen, osa kokee häpeälliseksi hakea toimeentulotukea. Myös pienimpien eläkkeiden pitää riittää säälliseen toimeentuloon, toimeentulotuelle pitää olla vain poikkeuksellinen tarve, sen ollessa viimesijainen ja väliaikainen toimeentulon muoto. Viime vuosina myös eläkeläisten ottamat kulutusluotot ja niiden myötä maksuhäiriömerkinnät ovat lisääntyneet. Kulutusluottojen ei pidä olla ratkaisu, vaan eläkkeen ja sosiaaliturvajärjestelmän on oltava riittävällä tasolla arkisen elämän rahoittamiseen.
Tilannetta, jossa ikääntynyt ei saa tarvitsemiaan palveluita, esimerkiksi vaatehuoltoa, peseytymistä, ravitsemusta ja siivousta ei tule hyväksyä. Puhtaus on myös ikääntyneille kuuluva perusarvoja siinä kuin huolenpito tai suojelu. Jokaiselle ikääntyneelle tulee turvata riittävät, laadukkaat ja tarpeenmukaiset sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut riippumatta sosioekonomisesta asemasta ja taloudellisesta tilanteesta. Kun palvelutarve ikääntymisen myötä kasvaa, maksutaakka ei saa nousta kohtuuttomaksi.
Lähes neljännes ikääntyneistä kokee hyvään elämään tarpeellisten menojen kattamisen käytettävissä olevilla tuloilla hankalaksi. Osa iäkkäistä voi joutua tinkimään jopa ruoasta. Osana ennaltaehkäisevää kotikäyntiä ja ikäneuvolassa pitää arvioida ravitsemus ja ravinnon käyttötottumukset. Ikääntyneiden ravitsemuksen laatuun ja saatavuuteen voidaan reagoida muiden muassa yhteisöllisillä ruokailumahdollisuuksilla sekä kotona asuville että hoivayksiköissä.
Oikeus turvalliseen vanhuuteen kuuluu kaikille
Ikääntyneillä on oikeus turvalliseen vanhuuteen, joka muodostuu taloudellisesta turvasta ja riittävien ja yksilöllisten tarpeiden mukaan saatavista palveluista. Jos ikääntymisen myötä palveluiden tarve nousee ja eläkeläinen sairastuu, pienituloisella ei ole mahdollista hankkia kaikkia tarvitsemiaan terveydenhuollon ja sairaanhoidon palveluita ja lääkkeitä. Asumiskulujen ohella asiakas- ja palvelumaksuista, lääkekustannuksista ja kuljetuspalveluiden käytöstä muodostuu kohtuuttomat kustannukset, joihin pieni eläke ei riitä. Ei ole hyväksyttävää, että osa ikäihmisistä joutuu tinkimään mm. lääkäri- ja hoitajakäynneistä, hammashoidoista ja lääkkeistä taloudellisista syistä. Sairauskulut eivät saa johtaa muista perustarpeista tinkimiseen.
Hyvää elämää edistävien, toimintakykyä ylläpitävien, ja sairauksia ennaltaehkäisevien palveluiden on oltava kaikkien ulottuvilla. Pienituloisuus vähentää palveluiden käyttöä, vaikka palveluiden tarve on muita korkeampi palveluiden tarve. Tiedon ja osaamisen puute, häpeä ja asiakasmaksut eivät saa muodostua esteeksi palveluiden käytölle. Iäkkäiden oman ja heidän omaisten aktiivisuuden lisäksi tarvitaan neuvontaa ja ohjausta palveluista ja etuuksista, esimerkiksi asiakasmaksujen huojentamisen mahdollisuudesta.
Iäkkäiden etujen ja oikeuksien valvonta tulee turvata vanhusasiavaltuutetun toiminnan lisäksi esim. sosiaali- ja potilasasiamiesten avulla. Vanhusneuvostojen asiantuntijuutta ja kokemusasiantuntijoita on hyödynnettävä nykyistä paremmin. Ikääntyneitä on myös osallistettava ja kuultava suunniteltaessa ja kehitettäessä palveluita sekä niiden tarjontaa.
Kaikilla ikääntyneillä pitää olla kyky itsenäiseen elämään ja toimivaan arkeen, niin kauan kuin heidän toimintakykynsä sallii. Toimintakyvyn ehtyessä on varattava riittävästi paikkoja palvelu- ja hoitokodeissa ja turvattava ikääntyneille kodinomaisuus ja arvokas vanhuus.
Ikääntyneille pienituloisuus ei ole haaste vain välttämättömän toimeentulon kannalta vaan myös osallisuuden näkökulmasta. Myös iäkkäillä hyvä elämä edellyttää mahdollisuutta harrastaa ja kokea, oppia ja sivistyä. Kaikilla ikääntyneillä on oltava mahdollisuus käyttää rahaa myös muuhun kuin perushoitoon ja -hoivaan. Vähimmäiskäyttövaran määrittelyssä huomioidaan hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet: ihmisen itsemäärääminen ja oikeus mielekkääseen, oman näköiseen hyvään elämään.
Tavoitteitamme
Suomen on oltava välittävä ja ikäystävällinen.
Yhteiskuntaa on kehitettävä siten, että tulevaisuudessa ikääntyneiden henkilöiden terveiden elinvuosien määrä lisääntyy, toimintakyky paranee ja palveluiden tarve pysyy kohtuullisena mahdollisimman pitkään.
Yhteiskunnan on hyödynnettävä ikääntyneille kertynyttä osaamista, kokemustietoa ja -taitoa ja heidän elämänviisauttaan.
Hyvä ikääntyminen, hyvinvointi ja hyvä elämä rakentuu riittävälle taloudelliselle toimeentulolle. Eläkeläisköyhyyttä on torjuttava aktiivisesti.
Ikääntyneillä on oikeus turvalliseen vanhuuteen, joka muodostuu taloudellisesta turvasta ja riittävien ja yksilöllisten tarpeiden mukaan saatavista palveluista.
Ikäihmisille on varattava riittävästi paikkoja palvelu- ja hoivakodeissa toimintakyvyn ehtyessä.
Jokaiselle ikääntyneelle tulee turvata riittävät, laadukkaat ja tarpeenmukaiset sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut riippumatta sosioekonomisesta asemasta ja taloudellisesta tilanteesta.
Ikääntyneitä on myös osallistettava ja kuultava suunniteltaessa ja kehitettäessä palveluita sekä niiden tarjontaa.
5.5. Vammaisten kansalaisten oikeudet turvattava
YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien sopimus, viittomakielilaki sekä Yhdenvertaisuuslaki sitovat valtakunnallisesti kunta- ja hyvinvointialueilla päätöksentekijöitä. Lisäksi YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien ja ILO169 sopimuksen mukaisesti meidän on turvattava vammaisille saamelaisille samanlaiset oikeudet saada tukea ja palveluja. Uusi vammaispalvelulaki hyväksyttiin Marinin hallituskauden aikana. Työtä tulee kuitenkin jatkaa, ja tulevalla hallituskaudella tarvitaan useita toimia, joilla yhä olemassa oleviin epäkohtiin puututaan. YK:n vammaisten oikeuksien toteutumisen raportointia tulee kehittää, ja vammaisvaikutusten arviointia on vahvistettava lainvalmistelussa, hyvinvointialueilla ja kunnissa.
Suomeen on saatava kansallinen vammaisstrategia, jotta vammaisvaikutusten arviointi, vammaisbudjetointi sekä vammaisten henkilöiden osallisuus toteutuvat. Vammaisilla henkilöillä on yhdenvertainen oikeus osallistua yhteiskunnan palveluihin sekä vaikuttaa kaikkiin päätöksiin mitkä liittyvät vammaisiin henkilöihin. Vammaisten henkilöiden palvelujen ja elinympäristön lähtökohtana tulee olla ihmis- ja perusoikeuksien toteutuminen. Suomeen tarvitaan myös vammaisasiainvaltuutettu valvomaan vammaisten oikeuksien ja YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen ja YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien ja ILO169 sopimuksien toteutumista.
Vammaisperheiden omaishoitajille tulee taata yksilöllisesti ja perhekohtaisesti riittävät palvelut ja tuet niin taloudellisesti, fyysisesti kuin henkisesti. Kaikkia omaishoidettavia on tuettava sopivien sijaisjärjestelyjen ja kotiin tuotavan tuen turvin.
Vammaisten henkilöiden tilanteen parantamiseksi on lisättävä toimia yhdenvertaisuuden, osallisuuden, osallistumisen, saavutettavuuden sekä syrjimättömyyden turvaamiseksi. Vammaisia henkilöitä on kohdeltava yksilöinä ja heidän henkilökohtaiset tarpeensa huomioiden. Sosiaali- ja terveyspalvelut tulee tuottaa vastuullisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla. Uusien hyvinvointialueiden käytännöt ja uuden vammaispalvelulain soveltaminen vaativat myös valvontaresursseja.
Kilpailutus soveltuu huonosti välttämättömien, elämänmittaisten palvelujen järjestämiseen. Vammaisten henkilöiden tulee olla keskenään tasa-arvoisessa asemassa palvelua järjestettäessä YK:n vammais-yleiskomitean suosituksen mukaisesti. Kilpailutuksissa huomioidaan myös YK:n vammaissopimus ja EU:n peruskirja.
Selkokielen asemaa on vahvistettava osaksi virkakieltä. Selkokieltä käyttävät vammaisten henkilöiden lisäksi lukihäiriöiset ja suomen kieltä heikosti hallitsevat vieraskieliset. Myös puhetta tukevan, täydentävän ja korvaavan kommunikoinnin muotojen käyttämisen lisääminen parantaa saavutettavuutta. Näin palveluprosessissa voidaan korostaa asiakkaan itsemääräämisoikeutta. Kaikessa toiminnassa ja päätöksenteossa tulee ottaa huomioon myös digisaavutettavuus ja -esteettömyys. Viestinnän ja palvelukanavien tulee olla esteettömyysdirektiivin vaatimusten mukaisia, jotta ne eivät rajaa ketään palveluiden ulkopuolelle. Tarvitaan tulkkauksen kokonaisselvitys, jotta varmistetaan kunnissa, hyvinvointialueella ja valtion tasolla palveluiden saatavuus myös viittomakielellä.
Vammaisuudesta johtuvia palveluita ja tukea tulee olla saatavilla riippumatta henkilön asuinpaikasta tai siitä, minkä lain perusteella palvelu on myönnetty. Vammaisiin kohdistuvat koko elämänmittaiset elinkustannukset ovat huomattavasti suuremmat kuin terveillä. Vammaisuudesta johtuvien palvelujen, tuen ja erityisvälineiden käyttäminen eivät saa aiheuttaa ylimääräistä taloudellista rasitusta. Kuntoutuspalveluja on järjestettävä vauvasta vanhukseen sekä lievästi että vaikeasti vammaisille.
Vapaa liikkuminen on yksi YK:n vammaissopimuksen perusoikeuksista. Vammaisten liikkumisessa on tehtävä runsaammin kohtuullisia mukautuksia suhteessa nykyisiin päätöksiin. Osa vammaisista ei pysty käyttämään julkista liikennettä, joten vammaisten liikkumisen tuen pitää olla riittävällä tasolla vammaisen henkilön tarpeisiin nähden. Palveluiden kehittämisessä on painotettava yhdenvertaisuutta.
Vammaiset henkilöt ovat yhteiskuntamme täysivaltaisia jäseniä, ja työkykyisiä kansalaisia. Vammaisten työllisyysasteen nostaminen on yksi ratkaisu työvoimapulaan. Työelämän esteettömyyttä on edistettävä vammaisten työelämään osallistumisen helpottamiseksi. Työpaikoilla ei saa syrjiä vammaisia henkilöitä maksamalla heille avotyöosuusrahaa tai matalampaa palkkaa kuin ei-toimintarajoitteiselle. Kun vammainen henkilö suoriutuu samanarvoisesta ja yhtä vaativasta työstä yhtä hyvin kuin ei-toimintarajoitteinen, hänelle maksetaan minimissään alan TES-sopimuksen mukaista palkkaa. Näin työmarkkinoille saadaan lisää palkkatasa-arvoa ja yhdenvertaista kohtelua. Vammaisten henkilöiden työllistymistä tulee tukea heidän työkykyään ja osaamistaan vahvistamalla. Toimintakeskuksissa työskenteleville on maksettava korvaus, joka kattaa vähintään päivä- ja työtoiminnasta vammaiselle henkilölle aiheutuvat kulut. Näillä toimilla vammaisille voidaan taata taloudellisesti tasa-arvoisempi ja yhdenvertaisempi elämä.
Kehitysvammaisten ja autismikirjon ihmisten elämänmittaisten palvelujen järjestäminen toteutetaan kestävillä ja vastuullisilla järjestämistavoilla. YK:n vammaissopimuksen toimeenpano kaikille yhteiskunnan tasoilla ja tahoilla – kaikessa toiminnassa edellyttää vammaisvaikutusten arviointia, sekä positiivisen erityiskohtelun ymmärtämistä yhdenvertaisuuden perustaksi. Vammaisneuvostojen asemaa on vahvistettava, ja toisaalta vammaisasiavaltuutetun virka on perustettava yhdenvertaisuustoimiston yhteyteen, sekä sen toimivaltuudet on säädettävä.
Vammaispalvelulain vaikutusten jälkikäteisarviointi on toteuttava ja sen perusteella on tehtävä tarvittavat lainsäädäntömuutokset tai korjaukset lakiin. Vammaisten henkilöiden työllisyyden tiekartta on rakennettava – yksittäiset lakimuutokset eivät riitä.
Henkilökohtaisten avustajien työnantajamalliin liittyvät juridiset ongelmat tulee kartoittaa, sekä tehdä tarvittavat lakimuutokset. Henkilökohtaiset avustajat ovat monien etuuksien ulkopuolelle tällä hetkellä, ja tähän tarvitaan lainsäädäntömuutoksia.
Tavoitteitamme
Vammaisten henkilöiden palveluiden tulee perustua ihmis- ja perusoikeuksien toteutumiseen, YK:n vammaisten henkilöiden ja alkuperäiskansojen sopimukseen, yhdenvertaisuuslakiin sekä viittomakielilakiin.
Vammaisten henkilöiden työllistymistä tulee tukea ja työstä tulee saada asianmukainen korvaus.
Vammaiset henkilöt tulee nähdä lähtökohtaisesti työkykyisinä ihmisinä. Vammaisten osallistumista työelämään on edistettävä parantamalla työelämän esteettömyyttä.
YK:n vammaisten oikeuksien toteutumisen raportointia tulee kehittää, ja vammaisvaikutusten arviointia on vahvistettava lainvalmistelussa, hyvinvointialueilla ja kunnissa.
Suomeen on saatava kansallinen vammaisstrategia, jotta vammaisvaikutusten arviointi, vammaisbudjetointi sekä vammaisten henkilöiden osallisuus toteutuvat.
Selkokielen asemaa on vahvistettava osaksi virkakieltä. Viestinnän ja palvelukanavien tulee olla esteettömyysdirektiivin vaatimusten mukaisia, jotta ne eivät rajaa ketään palveluiden ulkopuolelle.
Tarvitaan tulkkauksen kokonaisselvitys, jotta varmistetaan kunnissa, hyvinvointialueella ja valtion tasolla palveluiden saatavuus myös viittomakielellä.
Vammaisten oikeuksien ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi perustetaan vammaisasiavaltuutetun virka.
Vammaisperheiden omaishoitajille tulee taata yksilöllisesti ja perhekohtaisesti riittävät palvelut ja tuet niin taloudellisesti, fyysisesti kuin henkisesti.
5.6. Yksinasuvien asema on turvattava
Toimivat palvelut ja turvattu toimeentulo myös yhden hengen talouksille
Suomessa on n. 1,3 miljoonaa yksinasuvaa, kotitalouksista yli 40 prosenttia on yksinasuvia. Kaupungeissa osuus on tätäkin suurempi. Esimerkiksi Helsingissä ja Tampereella noin puolet talouksista on yhden hengen talouksia.
Yksinasuvia ei tunnisteta riittävän hyvin yhteiskunnallisena ryhmänä. Yksinasuminen nähdään ohimenevänä elämänvaiheena, josta pitää pyrkiä pois. Näin ei kuitenkaan ole, yksinasuminen on elämäntapa, joka voi olla valinta tai johtua elämän kulusta, johon ei itse voi vaikuttaa.
Yksinasuvia on kaikissa ikä- ja tuloluokissa, erilaisissa elämäntilanteissa. Suurin osa yksinasuvista on työikäisiä, osa on perheellisiä ja osa yksineläviä, joilla ei ole elämässä merkittävää ihmissuhdetta tai läheistä perhettä. Yksinasuvissa on opiskelijoita, työssäkäyviä, työttömiä, eläkeläisiä, eronneita, leskiä, parisuhteessa olevia ja sinkkuja. Yksinasuvalla voi olla lapsia, jotka asuvat toisen vanhemman luona tai ovat jo lähteneet kotoa.
Suomessa yksinasuvia on kansainvälisesti vertaillen suuri määrä, ja heistä joka kolmas joutuu elämään köyhyysrajan alapuolella. EU:ssa keskimäärin joka neljäs yksinasuva elää köyhyysrajan alla. Yksinasuvilla syrjäytymisriski on korkeampi kuin muilla, yksinasuvien työikäisten miesten kuolleisuus on kolminkertainen ja saman ikäluokan naisten kaksinkertainen verrattuna parisuhteessa oleviin.
Politiikassa tulee tunnistaa yksinasuvien eriarvoinen asema ja heidät tulee huomioida yhteiskunnan kaikilla tasoilla tasavertaisina muiden perhemuotojen kanssa. Samalla annetaan tilaa erilaisille elämisen- ja perhemuodoille. Tulee luoda poikkihallinnollinen ohjelma, joka tarkastelee yksinasuvien tilannetta poikkihallinnollisesti ja laatii toimenpideohjelman yksinasuvien aseman parantamiseksi Suomessa. Yksinasuvien asemaan perehdyttäessä kuullaan laajasti asiantuntijoita ja osallistetaan järjestöt mukaan työhön.
Turvataan yksinasuvien palvelut alueellisesti ja valtakunnallisesti lisäämällä palveluita tuottavien yritysten ja yhteisöjen henkilöstön tietoisuutta yksinasuvien erilaisista elämäntilanteista. Vähennetään syrjäytymistä edistämällä yksinasuvien osallisuutta ja lisäämällä julkisten tilojen edellytyksiä yhteisölliselle toiminnalle ja ihmisten kohtaamiselle. Suunnataan tutkimus- ja kehittämisrahoitusta hyvinvointialueille yksinasuvien asioiden edistämiseksi.
Yksinasuvilla on muuta väestöä enemmän toimeentulo-ongelmia, n. 70 prosenttia kaikista toimeentulotuen saajista on yksineläviä. Tukijärjestelmissä yksinasuvilta jää puuttumaan skaalaedut, joita parisuhteessa elävät saavat. Yksinasuvien sosiaaliturvaa on parannettava siten, että se huomioi heidän suuremman taloudellisen vastuunsa suhteessa useamman hengen talouksiin.
Yksinasuva maksaa yksin kaikki asumisen ja elämisen kulut: vuokran tai asuntolainan, kodin laitteet ja sähkö- ja vesimaksut. Yksinasuvien suhteessa korkeampia asumismenoja on kohtuullistettava. Kehitetään esimerkiksi ASP-järjestelmää siten, että se mahdollistaa omistusasumisen helpommin myös yksinasuville. Lisätään ja kehitetään yhteisöllistä asumista, minkä avulla voidaan vähentää yksinäisyyttä. Luodaan asumistukeen yksinasuvat paremmin huomioiva elementti. Yksinasuvien toimeentuloa parannetaan kohentamalla perusturvaa ja luomalla kohdennettuja palveluita ja ohjausta yksinasuville. Tämän tulee olla osa yleisturvan mukaisen uuden sosiaaliturvajärjestelmän luomista.
Huomioidaan verotuksessa yksinasuvat paremmin, verotuksen ei tule syrjiä ketään elämänmuodon tai perhesuhteen perusteella.
Työasuntovähennys tulee laajentaa koskemaan paremmin myös yksinasuvia. Pahimmillaan sen puute on este työllistymiselle. Yksinasuvilla on ihmissuhteita, siteitä, hoivasuhteita jne. siinä missä muillakin. On eriarvoistavaa, että työllistyttyään yksinasuvan heti pitäisi muuttaa, jotta voi ottaa työn vastaan. Harvalla yksinasuvalla on varaa maksaa kahta vuokraa tai asuntoa.
Yksinelävien vammaisten asumista tulee tukea, koska heillä lisäneliöiden tarve apuvälineiden takia on merkittävä. Tämä nostaa asumiskustannuksia merkittävästi. Asuntojen esteettömyyteen ja vammaisten henkilöiden asuntojen erityistarpeisiin on kiinnitettävä parempaa huomiota.
Yksinäisyyden vähentämiseksi kansallinen toimenpideohjelma
Yli 20 prosenttia suomalaisista kärsii yksinäisyydestä. Koronapandemia lisäsi yksinäisyyden kokemuksia kaiken ikäisten ja eri elämäntilanteissa olevien ihmisten keskuudessa, mutta erityisen voimakkaasti se on koetellut nuoria ja yksin asuvia. Esimerkiksi lukiossa opiskelevista tytöistä toistuvaa yksinäisyyttä koki 2021 Kouluterveyskyselyn mukaan yli neljännes, mutta useiden selvitysten mukaan luku on tätäkin korkeampi. Yksinäisyys myös kasaantuu erityisesti jo muutoinkin heikoimmassa asemassa oleville lapsille ja nuorille. Tilastokeskuksen mukaan yksinasuvat ja yhden vanhemman taloudet kokevat merkittävästi enemmän yksinäisyyttä kuin muut.
Vaikka toimia on tehty viime vuosien ajan kasvavissa määrin, ei yksinäisyys ole vähentynyt suomalaisten keskuudessa. Koska yhteistä suuntaa, suosituksia tai käytänteitä ei ole luotu, tekevät eri organisaatiot työtä omien tietojensa ja näkemystensä varassa ilman laajamittaisen kokonaisorganisoitumisen tarjoamaa johdonmukaista kehittämisotetta.
Kansainvälisen tutkimustiedon perusteella yhteisöllisyyden vahvistaminen ja yksinäisyyden vähentäminen vaativat sekä tutkimustietoon pohjautuvia korjaavia ja kohdennettuja toimenpiteitä että asenneilmapiirin muokkaamista. Yksinäisyyttä vähentämällä voidaan myös ehkäistä syrjäytymistä.
Haasteena ovat siiloutumisen lisäksi lähes yksinomaan yksinäisyyttä kokeville ihmisille kohdennetut lukuisat interventiot, joiden kehitystä eivät riittävissä määrin ohjaa arviointi- ja tutkimustiedon avulla tehtävä kehitystyö. Suomeen tarvitaan kansallinen yksinäisyysstrategia ja toimenpideohjelma, joiden keinoin voidaan suunta muuttaa johtamalla suomalaista yksinäisyystyötä kokonaisvaltaisemmin.
Tavoitteitamme
Luodaan poikkihallinnollinen ohjelma, joka tarkastelee yksinasuvien tilannetta ja laatii toimenpideohjelman yksinasuvien aseman parantamiseksi Suomessa.
Suunnataan tutkimus- ja kehittämisrahoitusta hyvinvointialueille yksinasuvien asioiden edistämiseksi.
Parannetaan yksinasuvien sosiaaliturvaa siten, että huomioi yksinasuvien tilanteen paremmin.
Mahdollistetaan omistusasuminen nykyistä helpommin yksinasuville kartoittamalla esimerkiksi ASP-järjestelmän kehittämismahdollisuuksia ja muita vaihtoehtoja.
Tarkistetaan yksinasuvien asumistuen laskentaperusteita ja luodaan asumistukeen yksinasuvat paremmin huomioiva elementti.
Turvataan yksinasuvien palvelut alueellisesti ja valtakunnallisesti lisäämällä palveluita tuottavien yritysten ja yhteisöjen henkilöstön tietoisuutta yksinasuvien erilaisista elämäntilanteista.
Luodaan kansallinen yksinäisyysstrategia ja toimenpideohjelmat yksinäisyyden vähentämiseksi.
Vähennetään syrjäytymistä edistämällä yksinasuvien osallisuutta ja lisäämällä julkisten tilojen edellytyksiä yhteisölliselle toiminnalle ja ihmisten kohtaamiselle.
Lisätään ja kehitetään erilaisia yhteisöllisiä asumismuotoja, joissa voi olla esimerkiksi monipuolisia yhteisiä palveluita, ja puretaan sääntelyn esteitä kaavoituksessa sen mahdollistamiseksi.